Kuuban 14. matkapäivä: Kottiin pihhaan

18.1.2008 perjantai
Maalla ja ilmassa

Koneessa läpättiin valot päälle joskus ennen yhtätoista (Amsterdamin aikaa), koska ennen Amsterdamiin laskua tarjoiltiin vielä rupunen aamiainen. Herääminen ei vaan millään tahtonut luonnistua. Elimistö oli vakaasti sitä mieltä, että kello oli vajaa neljä aamuyöllä, kuten Kuubassa olisi ollut.

Amsterdamissa vaihtoaika ei muodostunut kovin pitkäksi, koska olimme tunnin myöhässä sinne saapuessamme. Ehdimme ottaa vähän syömistä, ja sitten olikin lähdettävä etsimään lähtöporttia. Matkalla lähtöportille ehdimme piipahtaa parissa kaupassa. Olisin mielelläni kierrellyt ainakin parissa sadassa kaupassa, mutta aika ei antanut periksi. Amsterdamin kentällä kyllä viipyisi vaikka kokonaisen päivän, niin paljon tutkittavaa monen sortin kaupoissa on.

Koneeseen pääsimme ajallaan, mutta jostain syystä homma ei edennyt. Pian tulikin kuulutus lentokapteenilta, joka totesi, että näyttää siltä, ettei hän saa lentää meitä Helsinkiin. Siis hetkinen! Mies totesi, että teille on kutsuttu jo uusi lentokapteeni, joka itse asiassa saapui koneeseen juuri samaisella hetkellä. Tälle ensimmäiselle lentokapteenille oli ilmeisesti siis buukattu liian monta lentoa yhteen putkeen, jonka takia kapteenia piti vaihtaa.

Lento Amsterdamista Helsinkiin tuntui naurettavan lyhyeltä. Istumajärjestys koneessa hämmensi. Kaikki pariskunnat ja matkaseurueet oli istutettu sikin sokin koneeseen kuka kenenkin viereen. Aivan tolkutonta, että seurueita sekoiteltiin, ja kuitenkin niin, että pienellä mulkkailulla kaikki pääsivät istumaan ”omiensa” viereen. Miksi ihmeessä yhtä aikaa tsekanneita ei laitettu saman tien vierekkäin, vaan nähtiin vaiva sirotella seurueen jäsenet ympäriinsä? Tyhjää tilaa koneessa oli kyllä.

Helsinki-Vantaan kentältä jatkoimme pikapikaa taksilla Tikkurilan asemalle, ja ehdimme justiinsa seuraavaan Lappeenrannan junaan. Junassa nuokuimme koko matkan. Kotona olimme yhdeksän maissa perjantai-iltana, kun matkaan olimme lähteneet Havannasta torstaina neljän maissa iltapäivällä. Havanna-Lappeenranta matkan taitoimme siis noin vuorokaudessa (huomioiden 7 tunnin aikaeron), joka on hyvin, sillä odotusaikaa meillä ei ollut häiritsevästi missään välissä.

Kuuban 13. matkapäivä: Lähtö lähellä

17.1.2008 torstai
Havanna
Tuliaisostoksia
Jännitystä kentällä
Uupunutta porukkaa koneessa

Herätessämme aamulla aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Aamiaisen kävimme nauttimassa kasin maissa. Sitten pakkasimme loppuun ja lähdimme kaupungille kuvailemaan ja ostelemaan tuliaiset.


Kävelimme rommisikarikauppaan (Partagas) suunnilleen suorinta reittiä, mutta takaisin hotellille seikkailimme pienempiä kujia pitkin. Kuvasimme matkalla lähikulmiamme. Lähimmästä lihakaupastakin nappasimme kuvan:


Tapasimme myös mukavan paikallisen naisen, joka oli espanjan opettaja, opettanut Suomen jonkin aikaista suurlähettilästä / konsulia. Hän antoi osoitteensa, mutta epäili, ettei välttämättä saisi kirjeitämme sensuurin takia. Mutta lupasi itse kirjoittaa. Meinaan ehdottomasti kirjoittaa hänelle, josko vaikka menisivät kirjeet perille. Olisi kiva kysellä vähän lisää Kuuban tilanteesta. Matka herätti paljon kysymyksiä, joihin ei näin lyhyellä maahan tutustumisella saatu vastauksia. Ja nekin vastaukset, joita saimme, luimme ja löysimme netistä, olivat paikoitellen hyvin ristiriitaisia.

Kävelyreissusta kuumissamme halusimme vielä hetkeksi altaalle puljaamaan. Uiskentelimme Mikon kanssa pitkät tovit. Sitten olikin aika käydä lounaalla.

Valitsimme lähimmän ravintolan, joka oli Gitana. Paikka oli vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä hotellilta, melko ränsistyneellä alueella, mutta sisältä erittäin siisti ja miellyttävä. Palvelu oli ihan vauhdikasta, kun kerroimme, että meillä oli vain vähän aikaa. Ruuat maistuivat meille nälkäisille, vaikka kreolitapaan melko olivatkin mausteettomia, ja annokset suuria.


Hintataso oli edullinen. Ruuat maksoivat kalleimmatkin keskimäärin alle 10 pesoa, drinkit 1,5 pesoa, alkusalaatit 1-3 pesoa, viinipullo olisi ollut 15 pesoa, mutta päädyimme lasilliseen, joka maksoi vain 2 pesoa.


Vaikka tässä paikassa ruoka olikin aivan ok ja puutetta ruokatuotteista ei ollut - tai ainakaan se ei annoksissamme näkynyt, kuubalaisesta ruokakulttuurista kertoo jotain vanha kuubalainen sanonta "Vallankumous epäonnistui kolmessa asiassa. Ne ovat: aamiainen, lounas ja päivällinen.".

Sitten alkoikin jo kotimatka. Lähdimme bussilla kohti lentokenttää. Jätin käyttämättä jääneet hygieniatarvikkeet oppaalle, joka oli ehdottanut, että voisi jakaa ne tarvitseville. Kyniäkin jätimme bussin kuljettajalle ja oppaalle.

Matkatavaroiden jättötiskillä hieman jännitti, koska tiesimme laukkujemme painavan himppusen liikaa. Olimme varanneet jo muutaman peson virkailijan lahjontaa varten, koska viralliset ylipainomaksut ovat huomattavan kovat. Ylipainosta, jota isommassa laukussa oli reilu 8 kiloa, ei tullut kuitenkaan huomauttamista, vaikka Mama laukun painon huomatessaan huokaisi ääneen ”Ohhoh!”. Kurtistimme Mamalle varoittavasti kulmiamme, mutta virkailijalla ei ilmekään onneksi värähtänyt.

Mielenkiintoista Kuubasta lähdettäessä on maasta poistumismaksu, joka tuli suorittaa heti matkalaukkujen ruumaan laittamisen jälkeen, ennen turvatarkastusta. 25 pesoa, niin pois pääsee. Mikollahan tätä rahaa ei sitten kuitenkaan ollut, mutta ajattelin armeliaana lunastaa kultsukkani pois Kuubasta.

Lentokentällä meillä oli vielä aikaa tehdä ostoksia, ja melko hyviä tuliaisia sieltä saikin ostettua verrattuna kaupunkeihin, Havannaan tai Varaderoon. Rommit ja sikarit kannattaa toki ostaa jo ”maissa”, mutta suklaata, tilpehööriä, paitoja, kortteja, koruja, kirjoja, musiikkia yms. löytää hyvin vielä lentokentältäkin. Ja siinä missä Havannassa olisi mennyt päivä tuon kaiken roinan paikantamiseen kymmenestä eri kaupasta ja kojusta, olivat kaupat hyvässä järjestyksessä ilmastoidulla lentokentällä. Hintaa oli varmasti tullut peso jos toinenkin lisää, mutta kohtuuttomia hinnat eivät kentällä missään nimessä olleet.

Ostimme lentokentältä paljon kehuttua kuubalaista kahvia, suklaata, musiikkia, rommia matkamuistopulloissa ja pari tuliaispaitaa. Hienoa taidettakin olisi ollut, mutta käsityötaide kannattaa ostaa kaupungilta ja toreilta, kentällä ei enää tinkiminen nimittäin juuri onnistu.

Kone lähti Havannasta lähes tunnin myöhässä, koska odotimme erästä matkalaista. Tällaisilla pitkillä lennoilla ei matkustajaa jätetä ihan helposti koneesta, jos tiedetään, että tulossa on.

Kun kone vihdoin lähti, oli ilta jo pitkällä. Ruokatarjoilun jälkeen kävimmekin nukkumaan ja matkustamon valot sammutettiin. Enemmistö koneesta vaipui uneen, kuten meidänkin seurue – onneksi lentäjä ilmeisesti ei.

Kuuban 12. matkapäivä: Maleconilla maleksimista

16.1.2008 keskiviikko
Havanna
Lötköilyä altaalla auringossa
Maleconin lähiseutuja
Maailmankuulu El Aljibe
Malecon yöllä

Aamu valkeni kauniina ja aurinkoisena ensimmäistä kertaa Havannassa olomme aikana. Aamiaisen nautimme jo totuttuun tapaan vaatimattomasti. Sitten teki mielemme testata hotellin upeilla maisemilla varustettu kuudennessa kerroksessa sijaitseva uima-allas.

Kun vihdoinkin sää suosi, viihdyimme altaalla niin hyvin, että puljailun ja korttien kirjoittelun lomassa söimme välipalan altaalla. Ruuan taso oli ihan jees ja hinta matala, nälkä lähti.

Koko päivää ei erkkikään vietä altaalla, joten iltapäivällä lähdimme käveleksimään Maleconille, Pradolle (kuvassa alla) ja muille lähiseuduille. Nautimme maisemista ja tunnelmasta – kuvasimme myös paljon.

Aurinko porotti, ja pysähdyimme lähikuppilaan tankkaamaan vettä. Vessasysteemi oli erikoinen: Vessamummo tarjosi paperia ja vesipullon hyyssykkään mukaan. Paperin tarkoituksen arvasin, ja vesipullonkin sitten kun huomasin, ettei vessassa voi pestä käsiä, saatikka vetäistä vessaa ilman vesipulloa. Onneksi en ottanut hörppyä vesipullosta, se oli muihin tarkoituksiin se :D

Mukavasti tuli kuvattua Malconin liikennettä ja lähiseutuja.

Kun sitten vihdoin maltoimme palata hotellille, olivat Deauvillen käytävät pimeänä Maman kerroksessa, ja Maman oli kutsuttava turvamies saattelemaan huoneeseen. Haha, oliko joku varastanut lamput kuten ”kultaisella” 90-luvulla kaikkein isojen talojen käytävistä :D

Illalla menimme syömään El Aljibeen Miramariin. Ruoka oli kreoliruokaa, mutta huomattavasti paremmin maustettua ja muutenkin tasokkaampaa kuin monessa aiemmin kohtaamassamme paikassa. Hintataso oli selkeästi kuitenkin korkea. Pääruoka oli jokseenkin edullisimmillaan 12 CUC, tosin siihen kuului jo salaatti, eli ei loppujen lopuksi ihan paha hinta kuitenkaan. Viinien hinnat sen sijaan olivat kovat, alkaen 18 CUC päätyen satojen pesojen pulloihin.

Illallisen jälkeen saavuimme hotellille varsin ajoissa. Hetken lepäiltyämme päätimme Mikon kanssa vielä siirtyä hotellin diskoon. Diskon kuumuuden, savuisuuden ja surkean juomatarjonnan tuloksena siirryimme hotellin aulabaariin, ja siitä vielä Maleconille jakelemaan kerjäläisille kyniä ja katselemaan meininkiä, sekä aivan upeaa Havannan kuutamoa. Ja niin kuin meitä oli tästä varoitettu – yö Maleconilla!!1! - ja kamalan vaarallistahan se olikin ;) Eiku.

Maleconilla oli siis varsin rauhallista, ja istuskelimme mielellämme leudossa yössä ja seurasimme Kuuban yön tapahtumia. Olihan kuitenkin meidän viimeinen ilta Havannassa ja Kuubassa, eli vaikka miten nukutti, oli kukuttava vähintään aamuun asti.

Kuuban 11. matkapäivä: Havannaa

15.1.2008 tiistai
Havanna
Ympäri Havannaa
Tropicanassa

Mama herätti meidät kahdeksalta mennessään aamiaiselle, vaikka kello olisi ollut herättämässä vasta yhdeksältä. Menimme sitten kaikessa rauhassa aamiaiselle ja jäi vielä hetki aikaa aamiaisen jälkeen kirjoitella matkapäivyriä, latailla ja tyhjennellä kameroita. Klo 10.30 lähdimme amerikanrauta-ajelulle ympäri Havannaa.

Ajelu oli antoisa sateisesta säästä huolimatta, sää kuitenkin aiheutti sen, että emme vaan saaneet yhtään avoautoa käyttöömme retkelle. Kaupungista sai hyvän kokonaiskuvan ja selityksen löytyivät myös oikeastaan kaikille kämppämme ikkunoista näkyville vaikuttaville rakennuksille, linnoituksille yms.

Kävimme monenlaisissa paikoissa. Tärkeimmillä etapeilla pysähdyimme katselemaan ja kuvaamaan. Opaskin oli matkassa, ja pysäkeillä kertoi historiaa ja nykypäivää. Eri etappien välit opas vuorotteli aina eri autoissa. Kuvia tuli kyllä otettua myös auton ikkunasta aina sateen hellittäessä. Onneksi tänään ei satanut yhtään niin paljon kuin eilen, kuten sanonta kuuluu.

Kävimme katsomassa entistä tärkeintä ”mafiahotellia”, joka on hotel Nacionale. Toinen huomattava mafian kehto on ollut meidän hotellimme Deauville, mutta Nacionale tarjoaa huomattavasti hienommat puitteet. Molemmat hotelleista sijaitsevat Maleconin tuntumassa, mahtavien merimaisemien avautuessa Maleconin takaa. Suurin mafiatapaaminen Nacionale-hotellissa oli aikoinaan naamioitu Frank Sinatran konsertiksi. Ja tokihan tapahtuma oli konsertti, osallistujat vain olivat kaikki mafian edustajia.

Emme päässeet Maleconia kovin pitkästi eteenpäin, kun teimme jälleen pysähdyksen. Tällä kertaa kyseessä ei ollut nähtävyys, vaikka kai senkin sellaiseksi voi laskea: Pysähdyksemme johtui yhden retkemme kaaran hajoamisesta. Vähän aikaa kuljettajat kurkkivat pellin alle ja sitten matka taas jatkui.

Matkalla Maleconilta Miramarin kaupunginosaa kohti pysähdyimme Vedadossa katsomassa USA:n ”asioidenhoitotoimistoa”. Kuuballa ja USA:lla kun ei ole diplomaattisuhteita, niin ei myöskään USA:n lähetystöä ole Kuubassa. Paikka on erittäin tiukasti vartioitu, koska Amerikan vastaiset mielenosoitukset yms. sijoittuvat usein kyseisen paikan läheisyyteen. Mekin pysähdyimme turvallisen matkan päähän katsomaan rakennusta. Kohdallehan ei edes saa pysähtyä.

Seuraavaksi ajelimme Miramarin hienostokaupunginosassa. Tässä kaupunginosassa sijaitsevat lähestulkoon kaikki muiden maiden edustustot ja lähetystöt. Näkymät eivät olleet ollenkaan ränsistyneet, päinvastoin.

Havannan valtavan vihreässä ja suuripuisessa metsässä näimme santeria-uskonnon uhrausmenojen jäljiltä raatoja ja luurankoja. Kärpäset pörräsivät uhrattujen eläinten maallisten jäännösten ympärillä ja raatolinnut päivystivät lähipuiden oksilla hyökäten takaisin ateriansa kimppuun heti, kun hajun karkottamana poistuin uhrauspaikalta.

Pedro Juan Gutierrezin kirjasta Likainen Havanna-trilogia olen nyt Kuuban matkan jälkeen oppinut, että santeria-uskonnon harjoittajia on Kuubassa kutsuttu nimillä santero (mies) ja santera (nainen).

Kävelimme Havannan suurimmalla hautausmaalla, joka oli todella upea ja vaikuttava. Kummalta vaan kuulostaa perhehaudat, joissa ruumis saa levätä kaksi vuotta ja tämän jälkeen tuhkauurna otetaan haudasta pois ja annetaan sukulaisille, että seuraava kuollut mahtuu hautaan. On tietysti ymmärrettävää, että suurellakin hautausmaalla on aika vähän tilaa haudata jatkuvasti uutta porukkaa. Havanna on kuitenkin rakennettu noin miljoonalle ihmiselle, ja nyt siellä on arvioiden mukaan jo kolme miljoonaan asukasta. Tiuhaan asutaan ja tiuhaan haudataan.

Retkemme eräällä etapilla kävimme kukkulalla, jossa sijaitsi kaupungin ainoa Jeesus-patsas. Fidel oli tuumaillut, että vaikka uskonto ei olekaan juttu eikä mikään, jokaisessa kaupungissa voi yksi Jeesus päivystää. Kukkulalla oli myös Che Guevaran entinen talo. Talo sijoittuu aivan Havannan linnoituksen kupeeseen. Maisemat kukkulalta olivat upeat, harmillista vaan, että tuhnu sää sai luotua kuviimme melkoista tuomiopäivän tunnelmaa.

Ostin paikallisen peson kukkulalla päivystäneiltä kauppiailta. Tai no, virallisesti se on 3 paikallispesoa, mutta muuta arvoahan sillä ei oikeastaan ole kuin matkamuistona. Hieno Che Guevaran kuva siinä kyllä seisoo. Maksuksi paikallispesosta (CUB) kävi mikä tahansa vaihdettava raha, pieninkin eurokolikko tai turistikolikko (CUC). Totuushan kuitenkin on, että pieninkin turistiraha on arvokkaampi ostovoimaltaan kuin paikallispeso.

Reissullamme näimme myös vallankumousmuistomerkin ja -aukion, jolle mahtuu ihan sikana ihmisiä kuuntelemaan Fideliä - tai Raoulia.


Aukion ympärillä on Kuuban ministeriöt.

Retken päätteeksi ajoimme vanhaan kaupunkiin – niin pitkälle kuin autoilla pääsee – ja jatkoimme pienen matkan jalan hotelli Floridaan, jossa söimme lounaan. Lounas oli aivan ok, joskaan ei kovin vaikuttava. Melko peruskreoliruokaa.

Lounaamme aikana bongasimme kadulta sirkuskulkueen:


Kello oli jo lähes neljä, kun lähdimme Florida-hotellilta kävelemään vanhaan kaupunkiin. Yritimme löytää pattereita Maman kameraan. Olimme saaneet ohjeet etsiä kamerakauppoja ja marketteja. Löysimme molempia useita, mutta pattereita ei vaan ollut yhdessäkään myynnissä. Tai no, itse asiassa yhdestä isommasta tavaratalosta löysimme pattereita, mutta ne olivat ladattavia. Hintakaan ei ollut ollenkaan paha. Paha oli vaan se, että patterilaturia ei ollut tarjolla, eli eipä niillä pattereilla ilman laturia paljon tee.

Patterien etsimisen lomassa rupesimme metsästämään myös nettipaikkaa. Kävimme hotelli Parque de Centralissa, jossa tiesimme olevan nettipaikkoja, mutta kaikki nettipisteet olivat varattuja. Seuraavaksi päädyimme hotelli Plazaan kyselemään nettiä. Hotellin aulassa oli kolme nettipistettä, joista kaksi oli vapaana. Ostimme tunnin nettiaikaa. Vastaanottovirkailija vakuutti, että yhdellä kortilla pystyi kaksi olemaan yhtä aikaa netissä. Näin homma toimi Tunisiassa nettikahviloissa, mutta eipä sitten kuitenkaan Kuubassa. Jouduimme ostamaan vielä toisen kortin. Tunti netissä maksoi 7 pesoa, joka on aika suolainen hinta verrattuna mihin tahansa muuhun tuntemaamme nettikuppilaan. Tunnissa Mikko ehti googlettaa hyviä tuliaissikareita ja mie kävin läpi sähköpostiani. Mama teki tuliaisostoksia läheisessä matkamuistokaupassa. Tässäkin paikassa oli myytävänä ladattavia pattereita, mutta ei laturia, hienoa.

Kello oli jo paljon, rupesi pimenemään, ja niinpä otimme taksin hotellille. Matka ei olisi ollut hurjan pitkä, mutta halusimme hetkeksi lepäämään, koska illalla oli vielä edessä Havannan kuuluisa Tropicana show, ja Tropicanaan olisi hyvä lähteä siirtymään ajoissa.

Levättyämme hetken söimme allasbaarissa pientä iltapalaa, koska emme olleet tilanneet illallista Tropicanaan. Lipun hintaa kuului kuitenkin jotain pientä purtavaa ja juomia – etenkin rommia. Hotellin allasbaarin ruoka ei nyt suoranaisesti ollut gourmeeta, mutta menetteli. Söimme salaattia ja spagettia. Joku taisi syödä hampurilaisen. Miun tonnikalasalaatti oli suorastaan hyvää, spagetti hieman mitäänsanomatonta. Hinnat eivät päätä huimanneet.

Olimme jo hyvissä ajoin tilaamassa taksia Tropicanaan. Yritimme ensin soittaa luottokuljettajallemme Ismailille, mutta harmiksemme Ismaililla oli vapaa päivä, ja hänen puhelimensa oli kiinni. Kauhuksemme saimme samalla kuulla, että sateisen illan takia Havannan taksit ovat kaikki ajossa, ja jonot olivat mahdottomat. Nopein konsti pyydystää taksi olisi vain huitoa kadulla sateessa. Ensimmäinen auto, jonka saimme pysähtymään, oli amerikanrautataksi. Hinnaksi kuljettaja sanoi 20 pesoa, joka siinä vaiheessa tuntui vielä paljolta, kun meille oli sanottu, että hinta Tropicanaan olisi 2-10 pesoa neuvottelutaidoista riippuen. Tiesimme kyllä, että matkaa Tropicanaan oli melkoisesti, mutta kello ei vielä ollut niin paljon ja epätoivomme ei ollut niin suuri, että olisimme taipuneet ensimmäiseen annettuun hintaan. Vaikka näin jälkiviisaana on helppo todeta, että olisi pitänyt taipua. Amerikanrauta sai mennä menojaan.

Hotellimme edessä oli muutakin porukkaa odottelemassa kyytiä. Yhden tavallisen taksin ehdimme jo saadakin, mutta se ehti valitettavasti ajaa vain korttelin ympäri, kun siltä puhkesi rengas. Voih, olimme takaisin lähtöruudussa. Melko epätoivoiselta tilanne jo näytti, kun kohdallemme pysähtyi viimein paikallinen yksityisauto. Auto oli kyllä kohtuuttoman hieno ja uusi ollakseen Havannan kaduilla rallaamassa yksityisessä käytössä. Ratissa oli nuori mies ja edessä istuva tyttö vinkkasi meitä istumaan nopeasti kyytiin. Paikalliset eivät nimittäin saisi kyyditellä ulkomaalaisia. Pariskunta ei puhunut englantia, mutta saimme selitettyä haluavamme Tropicanaan. Hinnaksi kuljettaja sanoi 15 pesoa, joka siinä vaiheessa oli mielettömän vähän, koska olisimme olleet valmiit jo maksamaan enemmänkin vain päästäksemme paikan päälle, etteivät kalliit lippumme menisi hukkaan.

Matka tuntui erityisen pitkältä, kun Mamaakin hieman jännitti, että minne olimme ajamassa siinä pimeydessä vieraiden ihmisten kyydissä. No, olin selvillä ajosuunnistamme melko hyvin pimeässäkin päiväisen ajelumme jäljiltä. Lisäksi tunnistin tytön hotellillamme aikaisemmin pyörineeksi tyypiksi, joka oli meidän kanssamme ollut odottelemassa kyytiänsä hetki aiemmin hotellin edessä. Turvallisesti pääsimme perille.

Ehtiessämme Tropicanaan paljon myöhemmin kuin olimme aikoneet, oli sisälle älyttömät jonot. Tropicanahan järjestetään normaalisti ulkoilmassa tähtitaivaan alla, mutta sateen sattuessa se siirretään ”sisälle”, sellaiseen suureen sisäsirkuksen tapaiseen halliin. Päästyämme kassalle myyjä tiedusteli, haluaisimmeko vaihtaa lippumme johonkin toiseen iltaa, koska sadesäällä show on hieman pienempi kuin tavallisesti. Ehdotus vaihtaa annettiin varmaan siitä syystä, ettei halliin tulisi niin pahaa ryysistä, koska tähtitaivaan alle luonnollisesti mahtuu enemmän katsojia kuin sisätiloihin. Meillä oli kuitenkin enää vain yksi ilta Havannassa, ja kun nyt niin suurella vaivalla olimme paikalle hankkiutuneet, päätimme jäädä katsomaan esityksen. Sitä paitsi mikä takaisi seuraavaksi illaksi hyvän ilman, kun Havannassa oli siihen mennessä satanut joka päivä.

Itse show oli kyllä hieno. Hintaan kolmelle sisältynyt 0,7 litran leka rommia ilahdutti lähes yhtä paljon kuin viereisessä pöydässä istunut ”ystävämme Horst”, joka oli syvästi järkyttynyt meidän suomenkielisestä shown kommentoinnistamme. Mielestämme kuitenkin kabaree, jossa istutaan pöydissä ja syödään & juodaan, ei vaadi hiljaisuutta, vaan puhuminen oman pöytäseurueen kanssa on enemmän sääntö kuin poikkeus. Näin meistä, Horst oli toista mieltä. Hiljenimme sitten sen verran, ettei Horstin suuri kulttuurikokemus mennyt ihan mönkään. Horst sai siis keskittyä vähäpukeisiin tanssijattariin ilman suomenkielistä selostusta.

Musiikki oli hyvää ja kovalla, puvut ja vähemmät vaatetuksetkin, kuten päähineet, olivat hienoja. Akrobaatit tekivät ehkä rankimman työn hartiavoimillaan. Se oli upeaa - mahtavia taitureita!

Show alkoi paljon myöhemmin kuin meille oli etukäteen kerrottu, ja kesti myös kauemmin. Tropicanasta ei mitenkään selviä kahdessa tunnissa, kuten opas oli arvuutellut, kolme tuntia on realistisempi arvio.

Paluukyyti olikin sitten ihan oikea taksi, jonka saimme suoraan Tropicanan edestä, ja joka maksoi 10 cuccia. Emme edes tinkineet, koska olimme helpottuneita, että kyyti järjestyi niin vaivattomasti. Yllätyimme siitä, kuinka hyvää englantia taksikuskimme puhui. Juttelimme ilmastonmuutoksesta ja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Hän esitteli vaimonsa, pienen poikansa ja rakastajattarensa kuvatkin, ja kertoi edesottamuksistaan ja elämästään.

Hotellin diskoteekki olikin kiinni – kaikki tuntui olevan sadepäivänä (=yönä) kiinni, joten lyhyiden hotellihuonejatkojen jälkeen menimme nukkumaan jo kohtuullisen varhain aamuyöstä.

Kuuban 10. matkapäivä: Vanha Havanna

14.1.2008 maanantai
Havanna
Vanhassa kaupungissa
Hemingwaytä mahan täydeltä
Lonely Planet opastaa

Ensimmäinen aamu Havannassa valkeni tuhnuisena. Aamiaisen taso oli lievä pettymys Acuazulin kelvollisen aamiaisen jälkeen. Aamiaisella oli tarjolla kälystä leipää, joka ei tahtonut edes paahtua järkevässä ajassa, hedelmät olivat sitruunaa ja greippiä (liian hapokasta!), jukurttia ei ollut, makkaraa ei ollut, juustoa oli aluksi, mutta sekin loppui kesken homman. Jälkiruokiakaan ei juuri ollut kuivia pullan kannikoita lukuun ottamatta. Olimme tottuneet liian hyvään Varaderossa. Päätimme kokeilla seuraavana aamuna aamiaista vähän aikaisemmin, josko ruokien taso ja määrä olisi siinä vaiheessa vielä tyydyttävämpi.

Lähdimme tervetulotilaisuuteen hotelli Saratogaan Havannan keskustaan. Sää oli ihan kurja. Olimme ensin ajatelleet osallistuvamme järjestetylle päivän kävelykierrokselle, mutta emme sateessa viitsineet.

Kävimme tsekkaamassa keskustan nähtävyyksiä, kuten Partagasin sikarikaupan, Capitolion ja pari patsasta. Käveleksimme vanhan kaupungin kujilla ihmispaljoudessa.


Näimme Hemingwayn suosiman kuppilan nimeltä Floridita ja olisimme halunneet käydä sisälläkin, mutta paikka oli hetkellisesti suljettu joidenkin kuvauksien takia. Portsari näytti useaan otteeseen viittä minuuttia, mutta kyllästyimme odottamaan. Oven kulmalla vanha mies tuli pummaamaan miulta kynää, ja annoinkin hänelle muutaman – vaikutti tyytyväiseltä. Muuten kyllä kynän pummaajia nähtiin huomattavasti vähemmän kuin ennakkolukemistojen perusteella olisimme odottaneet.

Seuraavaksi lähdimme kartan metsästykseen. Meillä oli vain mustavalkoinen kopio kartasta, joten sillä oli vähän heikko suunnistaa. Matkailuinfon löysimmekin varsin pian ja matkaan tarttui kartta jos toinenkin.

Yhtäkkiä alkoi sataa taivaan täydeltä. Päätimme palata Floriditan kulmille katsastaamaan, joko paikka olisi auki. Läpimärkinä pääsimme sisään savuiseen kuppilaan. Halusimme testata paikan erikoiset, Daiquirin sekä Papa Hemingwayn. Hinnat olivat kovat muihin paikkoihin verrattuna, yksi drinkki maksoi 7 pesoa. Papa Hemingway -drinkki eroaa sillä monista muista kuubalaisista drinkeistä, että siinä ei ole ollenkaan sokeria. Tämän huhutaan johtuneen siitä, että Hemingwaylla olisi ollut diabetes.


Mikolle ostettiin paikan nimikkopaitakin kymmenellä pesolla, kun niin hienoja olivat. Kiva matkamuistohan se on, kun Mikko käyttää paljon t-paitoja.

Sitten yritimme löytää lounasta. Paino sanalla yritimme. Marssimme pitkin Obispo-katua, joka pitkäksi osoittautuikin. Kävimme jo koeistumassa yhden paikallisen raflan (tjsp.), mutta paikka oli tavan katukuppila, mutta hinnat silti kuin paremmassakin ravintolassa. Epäilimme listan hintoja jopa paikallispesohinnoiksi. Muutenkin lista oli lyhyt ja siitä ei puoliakaan ollut tarjolla. Eteenpäin. Melko rankka ketutus alkoi jo olla, ennen kuin löysimme ravintola Europan, mutta se oli sitten sitäkin parempi löytö. Europa sijaitsee Obispolla hyvin lähellä hotelli Floridaa.

Paikka oli siisti ja tyylikäs, palvelu ystävällistä ja ripeää. Listalla oli vaikka mitä, kreolikeittiön ruokien monia eri variaatioita jopa monin eri tavoin maustettuna. Salaattejakin oli pitkä lista. Jopa punaviiniä sai, eikä hintakaan ollut ihan paha. Söimme sen verran pitkän kaavan mukaan, että otimme salaatit alkuun, sitten pääruuat, ja punaviinipullon kolmeen pekkaan. Miulla ja mamalla oli aivan erityisen herkullista kanaruokaa, Mikon ruuassa liha oli vähän kuivaa. Salaatit olivat kuubalaiseen tasoon verrattuna jopa ruhtinaalliset, joskin kasvisten määrä lisukkeisiin verrattuna oli yhäkin alakanttiin skandinaaviseen makuun.


Lounaalta lähdimme jälleen jatkamaan tutustumista vanhaan kaupunkiin. Kuljimme yhäkin Hemingwayn jalanjälkiä ja kävimme tutustumassa hotelli Ambos Mundokseen, jossa toveri Ernest oli kirjoittanut teoksensa Kenelle kellot soivat. Nykyisin huone, jossa Hemingway oli buukannut, oli kotimuseo. Kävimme katselemassa Hemingwayn vanhaa kirjoituskonetta ja sänkyä sekä maisemia, joiden takia Hemingway oli halunnut juuri kyseisen huoneen. Muutamalla pesolla pääsimme tutustumaan huoneeseen, ja ystävällinen opas kertoi meille englanniksi paikan historiaa.

Illan alkaessa laskea hakeuduimme Plaza de Armas -aukiolle, koska tiesimme saavamme sieltä taksin hotellille. Alle kahdella pesolla hurautimme kotikonnuille. Toki hienommalla autolla samasta matkasta olisi saanut maksaa tuplasti enemmän.

Hotellilla törmäsimme oppaaseen ja tiedustelimme Havannan marketteja. Halusimme ostaa huoneeseen jotain pientä purtavaa ja punaviiniä, Mama tuliaissuklaita. ”Korkeatasoinen” hotellimme Deauvillehän ei tarjonnut punaviiniä missään muodossa, ei baarissa, diskossa eikä ravintolassa.

Lähdimme siis kauppareissulle. Talsimme sisämaahan päin slummin halkovaa hieman kujaa leveämpää katua. Näimme muutaman kioskin tyyppisen ja löysimme kaupan. Kauppa oli pieni, mutta sieltä löytyi pientä purtavaa, kuten suklaakeksejä, sekä punaviiniä ja vettä. Kaupan seiniä eivät koristaneet tarjoukset ja mainokset, vaan propaganda.


Vietimme siestaa tutkimalla matkaopaskirjoja. Punaviiniä olisi nautittu enemmänkin, jos se olisi ollut sen arvoista. Tuli kuitenkin ostettua melkoista kuraa, vaikka ei ollut edes halvimmasta päästä. Lasillinen meni, seuraava olisi ollut kärsimystä. Ja yhdestäkin miulle tuli paha olo.

Lonely Planetista löysimme meille sopivan illallispaikan. Kreoliruokakiintiö oli siltä päivältä täynnä, joten päädyimme kauniilla paikalla sijaitsevaan kehuttuun italialaiseen ravintolaan. Paikan sanottiin olevan mahdollisesti Havannan paras italialainen. Hinnatkaan eivät pelottaneet, koska kirja osasi kertoa, ettei hintataso ole mahdoton.

Päädyimme liikkumaan taksilla, sillä harhailu pimeillä kujilla ei kiinnostanut.

O’ Reilly -kadulla sijaitseva ravintola La Dominica täytti odotuksemme. Saimme istuskella ulkona kauniilla aukiolla vanhassa kaupungissa nauttien hyvästä ruuasta, punaviinistä ja musiikista. Tarjoilu pelasi, laskukin oli kohdillaan. Alkupalana nautimme bruchetta-leipää, pääruuaksi spagettia. Itse olisin halunnut spagettiini tonnikalaa hummerin tilalle, mutta lupasivat vain katkarapua. Erittäin hyvää kuitenkin oli. Nautinto siellä oli iltaa istua.

Oli jo myöhä kun ehdimme hotellille, emmekä jaksaneet enää vaivautua kellarin yöelämään. Aamulla oli sitä paitsi lähtö amerikanrauta-ajelulle.

Kuuban 9. matkapäivä: Havannaan

13.1.2008 sunnuntai
Varadero, Havanna
Eksyksissä Havannassa
Buena Vista Sosial Club
Savuisessa, kuumassa, kosteassa diskossa

Menimme melko varhain aamupalalle, sitten pakkasimme tavarat Havannaan lähtöä varten. Halusimme vielä ennen Varaderon jättämistä mennä vähän kuvaamaan kylille. Lähdimme käveleksimään hotellin takamaastossa sijaitsevalle paikallisten asutusalueelle, joka muistutti paikoitellen slummia.

Pojat kaupittelivat meille isoa kanan ruhoa, joka heillä oli kainalossaan ihan paljaaltaan. Ei tullut kauppoja.

Paikoitellen talot olivat ränsistyneitä, tiiviisti kiinni toisissaan ja pieniä. Näimme kyllä isompia, komeampia ja väljempään rakennettuja taloja myös. Tämä sai jälleen miettimään, miten epätasaisesti hyvinvointia tässä sosialistisessa tasavallassa oli jaettu. Valtio nimittäin takaa jokaiselle kuubalaiselle asunnon, jossa on sähkö ja kaasu. Taloja ja asuntojahan ei saa omistaa, niissä vain asutaan ja niistä maksetaan pientä vuokraa valtiolle. Periaatteessa niitä ei voi siis myydä, mutta kuubalaiset vaihtavat asumuksia toistensa kanssa ja maksavat tarvittaessa välirahaa.

Ostimme kävelyreissullamme pari korttia ja laitoimme saman tien jo menemäänkin, että saavat immeiset kortteja parhaimmillaan sekä Varaderosta että sitten Havannasta. Kusti polkee Kuubassa kuulemma hitaasti, ja kai siihen sensuurin läpikäymiseen myös oma aikansa menee, eli emme odottaneet korttien ehtivän Suomeen ennen meitä itseämme.

Yhdeltätoista oli merkitty lähtö Havannaan. Bussi oli kuitenkin jo siinä vaiheessa huidellut hotellin ohi hakemaan muita matkalaisia niemennokasta. Opas soitti bussin takaisin, koska hänkin oli jäänyt kyydistä. Toisaalta meidän olisi ollut ihan sama nousta bussiin vasta niemikierroksen jälkeen, koska bussi jätti oppaankin kierroksen jälkeen meidän hotellille, niin samallahan siitä olisi voitu tulla kyytiin. Turhaan istuimme bussissa Varaderon päästä päähän 45 minuuttia, kun olisimme voineet olla vaikka altaalla. No, kertaus on opintojen äiskä; tulipahan taas nähtyä.

Havannaan bussi ajoi poikkeuksellisesti maaseutureittiä, koska moottoritie oli jostain syystä poikki. Meillehän tämä sopi paremmin kuin hyvin, pääsimme näkemään hienoja maisemia Matanzasin ympäristössä. Nähtävää olikin todella paljon verrattuna tylsään paahtamiseen moottoritiellä, jota pitkin tulimme ensimmäisenä iltana Varaderoon.

Ajoimme ainakin seuraavien kylien ja kaupunkien läpi: Matanzas, Madruga, San Jose, Saratoga, Guanabagoa. Paikallisopas olisi vaan saanut olla vähän puheliaampi; kyseinen herra ei edes avannut suutaan matkan aikana, saatikka puhunut englantia. Reissusta olisi saanut huomattavasti enemmän irti, jos opas olisi kertonut samalla seuduista, joiden läpi ajoimme.

Havannaan saavuimme etuajassa, ja etuajassa tai edes ajoissa on harvinaista Kuubassa. Bongasimme jo bussista hyvännäköisen italialaisen ravintolan Plaza-hotellin kyljessä, jonka nimi oli Los Portales. Kyllästyneinä aina saman makuiseen kreoliruokaan päätimme käydä italialaisessa. Hinnatkaan eivät näyttäneet pahoilta. Sen sijaan ravintolan ovimies näytti ainakin omaavan pahoja tapoja: Ovimiehen luo purjehti ulkomaalaisen näköinen mies, joka veti taskustaan pullon, otti itse ja tarjosi ovimiehelle. Ovimies vilkaisi ympärilleen ja otti huikat bussin suojissa ja irvisti. Ottipa vielä toisellekin jalalle. Samalla hän huomasi, että bussissahan on ihmisiä. Naurettiin tyypille ja tyyppi nauroi itsekin mukana.

Meidän hotellimme Deauville sijaitsi Malecónin varrella, alle kaksi kilometriä vanhan kaupungin keskustasta ja Capitoliosta. Pyysimme huoneen mahdollisimman korkealta ja saimme yhdeksännestä kerroksesta. Huoneesta oli aivan upeat näkymät merelle, Malecónille ja vanhaan kaupunkiin (kuvassa). Meillä olisi ollut oikeus parvekkeelliseen huoneeseen, joka olisi suoraan merelle päin, mutta niitä ei ollut tarjolla saapumishetkellämme. Olimme kuitenkin varsin tyytyväisiä saamaamme huoneeseen, joten emme jaksaneet ruveta vaihtamaan huonetta seuraavana päivänä, vaikka se olisi ollut mahdollista.

Mama sen sijaan sai sellaisen huoneen (kuvassa), ettei voinut jäädä sinne hetkeksikään, vaan marssi suoraan vastaanottoon ja vaati kunnollista huonetta. Uskomatonta, miten hotelli edes yritti tarjota sellaista huonetta luvattuaan parvekkeellisen huoneen merinäköalalla. Maman huone oli neljännessä kerroksessa uima-allaskerroksen alla, joten siinä ei ollut ollenkaan ikkunoita ulos, vaan ainoa ikkuna oli roskakuilun näköiseen pimeään loukkoon, johon huoneiden ilmastointilaitteet johtivat synnyttämänsä veden. Huone haisi tunkkaiselle ja oli aivan pimeä.

Ja vaikka näköalahuoneita ei pitänyt olla saatavissa sillä hetkellä, Mamalle järjestyi hetkessä huone 12. kerroksesta, jonka parveke antoi suoraan merelle. Huone oli tosin pieni, mutta ihan sopiva yhdelle hengelle. Parveke näytti pelottavan laholta, mutta niin se oli muissakin huoneistoissa. Ei kuitenkaan pudonnut ainakaan meidän lomamme aikana. Sinne ei tosin uskaltanut useampi henkilö yhdellä kertaa mennä ihan varmuuden vuoksi.

Nälkäisinä lähdimme summamutikassa kävelemään keskustaa kohti. Meillä oli mustavalkoinen suttuinen kartan kopio, josta otimme vähän suuntia, mutta muuten menimme ihan hajulla. Harhailimme melkoisilla seuduilla ennen vanhaan kaupunkiin pääsemistämme. Porukkaa parveili kaduilla, pelasi palloa, luki lehtiä, seurusteli. Vaikutelma oli kuin slummista rapistuneine taloineen ja kapeine katuineen, jotka olivat täynnä ihmisiä. Kaduilta näki suoraan sisään ihmisten vaatimattomiin koteihin. Muutama tyyppi tuli matkalla meitä jututtamaan, kyselemään, mistä ollaan ja voivatko auttaa, ostammeko sikareita ja olemmeko eksyneitä. Monet tervehtivät ja lapsetkin lopettivat siksi aikaa pelinsä, että päästiin vahingoittumattomina ohi - esimerkiksi kapealla kujalla pelatusta pesäpallopelistä.

Löysimme lopulta aivan Los Portales -ravintolan kulmille, jopa samaan kortteliin, mutta oli vaikea hahmottaa, missä ravintola kuitenkaan sijaitsi. Kiersimme rakennusta kunnes löysimme ravintolan sisäänkäynnin. Ovella oli sama portieeri, joka oli pari tuntia sitten naukannut ulkomaalaisen pullosta irvistäen. Tervehdimme hymyillen.

Tilasimme hyvää ja edullista salaattia, pastaa ja pitsaa. Salaatit olivat 1,5-3 pesoa, pastat 3-6 pesoa ja pitsa muutaman peson. Miun pastassa oli katkarapuja ja hummeria, ja vaikka hummeri nyt ei erityisemmin miulle maistukaan, niin ihan hyvin upposi. Mikolla oli Pasta Bolognese ja Mamalla joku pitsa, josta jäi yli puolet, vaikka se olikin hyvää. Pöydässä oli jopa mustapippuria, mitä ei aikaisemmin Kuuban matkamme aikana ole tapahtunut. Tonnikalasalaatti sekä kasvisalaatti olivat herkkua, salaatissa oli jopa kurkkua ja tomaattia, joita Varaderossa ei tahtonut saada mistään. Viineistä sen sijaan tarjolla ei ollut kuin listan kalleimmat, kuten niin usein aikaisemminkin, joten jätimme punaviinin ottamatta. Laskukin osui jopa oikein heti ensimmäisellä kertaa ja jätimme normaalit pienet juomarahat vielä päälle, vaikka palvelumaksu 10 % oli jo hinnassa. Lounas pesi oikeastaan mennen tullen Varaderon ravintoloiden pöperöt.

Käpöstelimme takaisin hotellille, tällä kertaa jo ilman suurempia eksymisiä. Sitten pitikin jo ruveta iltaa varten laittautumaan. Meillä oli nimittäin liput illaksi Buena Vista Social Clubin konserttiin.

Taksin tilasimme hotellin respasta. Emme ehtineet edes vielä pihalle asti, kun kauluspaitainen hemmo pamahti hotellin aulaan meitä vastaan ”Olen kuljettajanne”. Auto oli Volkswagen Parati, malli jota tavataan vain ja ainoastaan latinalaisessa Amerikassa. Taksi oli mittarilla varustettu, tämä hyvä. Kuljettajanamme toimi Ismail. Ismail ei oikein osannut enkkua ja miun espanjan taidot ovat hieman puutteelliset, mutta saimme sovittua, että Ismail tulee meitä hakemaan sitten yöllä samasta paikasta, mihin meidät jättikin, kunhan vaan soitan hänelle konsertin jälkeen. Konsertti oli ravintolan terassilla Plaza Vieja -aukiolla, jonne ei autolla pääse.

Liput meille oli varattu etukäteen, mikä oli hyvä, sillä paikka oli nimittäin melko täynnä, vaikka menimme varsin ajoissa. Päädyimme sitten vielä paikan päällä maksamaan illallisen, kun olisi ollut kurjaa istua katsomassa muiden mässäilyä. Edullista syöminen ei ollut, mutta illalliseen kuului myös muutama juoma, joten kaikki illan tarjoilut oli sitten maksettu etukäteen.

Melkoista jamitustahan tuo ilta sitten oli. Välillä yleisö vimmautui tanssimaan ja letkajenkkaamaan. Osa porukasta tanssi ulkona aukiolla. Ruoka oli ihan ok, oli alkupala, katkarapukeitto sekä pääruuaksi valkoista kalaa. Katkarapukeitto oli jopa hyvin maustettu. Alkupalan kanssa oli vähän hämminkiä, kun Mamalle ja samassa pöydässä istuvalle saksalaisnaiselle tuotiin omat alkupalat ja meille tuotiinkin yllättäen vain yksi yhteinen. Jotenkin kummallisesti se liittyi siihen, että Mamalla oli solo-illallinen, meillä duo, vaikka ihan saman verran maksoi per lärvi ja muuten oli samat ruuat ja juomat, paitsi alkupala, joka oli molemmilla leideillä saman kokoiset yksinään, meidän tuli jakaa. Juu, ei mennyt tuo logiikka oikein jakeluun.

Oikein mukava ilta, mutta loppui sekin sitten aikanaan ja piti Ismailille ruveta rimpauttelemaan. Ismail lupasi tulla, tai ainakin ymmärsin niin. Odottelimme pimeällä kujalla vartin verran ennen kuin soitin uudelleen. Juu, kyllä Ismail oli tulossa. Ei meitä sinällään pelottanut seisoskelu kulmilla, kun jokaisessa korttelissa päivysti korttelipoliisi. Meidänkin näköpiirissämme oli välillä kaksi ja koko ajan vähintään yksi pollari.

Vihdoin Ismail sitten tuli ja vei meidät turvallisesti hotellille kahden peson hinnalla, kuten tullessakin. Lupasimme olla yhteyksissä taksia tarvitessamme.

Hotellille tullessamme meidät yllätti pitkä jono hotellin sisäänkäynnin edessä. Se osoittautui jonoksi hotellimme kellarissa sijaitsevaan diskoon. Hotellin asukkaina meidän ei tarvinnut jonottaa eikä maksaa sisään, joten päätimme käydä katsastamassa mestan.

Lämpötila melko pienessä diskoteekissä oli kuin saunassa, ja tupakansavu tainnuttava. Kun on Suomessa jo tottunut siihen, ettei juuri missään ole tupakansavua, tuntui käry nyt tavallistakin pahemmalta, ja sitä oli paljon. Myös ihmisiä oli myös paljon, ei meinannut liikkumaan pystyä.

Musiikki tempaisi kuitenkin mukaansa ja pian olimme lattialla hetkuttelemassa. Drinkkitarjonta diskossa oli heikko ja hinnat korkea. Tapasimme diskossa myös erään jo päivällä tapaamamme kuubalaisen hepun, jonka nimesimme mister Kuusamoksi, koska hän jaksoi koko ajan höpöttää Kuusamossa asuvasta kaveristaan. Juomaahan mister Kuusamokin kovasti yritti pummata, koska paikallisille hinnat diskossa olivat melko utopistiset. Ilmestyi siihen meidän kanssa hengailemaan joku muukin paikallinen hemmo. Välillä tuli tuttuakin musaa, mutta espanjaksi laulettuna. Musa oli kyllä kautta linjan menevää, enimmäkseen paikallista, mutta ei perinteistä.

Diskossa alkoi hieman myöhemmin joku show, jossa paikallinen poikabändi heilutti lannetta niin huimasti, että meiltä pääsi nauru jos toinenkin sitä katsellessa. Se olisi voinut olla suomalaisesta sketsiohjelmasta. Lopulta kuumuus vei voiton ja lähdimme yläkertaan nukkumaan.

Kuuban 8. matkapäivä: Rantalomailua

12.1.2008 lauantai
Varadero
Polskimista altaassa ja meressä
Krääsätorilla
El Criollo -ravintolassa ”mustapapukeittoa”

Aamupalalta lähdimme suoraan pankkiin vaihtamaan viimeiset euromme pesoiksi ja nostamaan automaatista Mamalle rahaa. Menimme kävellen, vaikka rakkula hieman vaivasi jalassani. Automaatti osoittautui hieman haasteelliseksi, kun näytti hämäävästi pesojen lisäksi centimotkin, mutta siitä selvittiin. Itse ”yritin” paikalliseen tapaan hieman kusettaa rahatoimituksessa. Kassatäti laski miun rahat ja ilmoitti, että 220 euroa. Sii sii, nyökyttelin. Kun virkailija sitten sai kuitin tulostettua, väitinkin pokerina, että annoin 240 euroa, ja kuitissa lukee vain 220. Virkailija ei uskonut, vaan perusteli: ”Neljä 50 euron seteliä ja kaksi 10 euron seteliä.”. Auts, niinpä olikin. Pyörittelin ja koputtelin päätäni kuubalaiseen tapaan ja totesin, että siellä taisi error tapahtua. Kyllä sillä naurut heltisivät molemmilta.

Takaisin kävelimme osittain rantaa pitkin, koska etsimme simpukoita toveri Antiippinille. Rannalla suorassa auringonpaisteessa vaan oli niin kuuma, että lopulta oli pakko palata takaisin tielle. Kävimme vilvoittelemassa juomalla vettä ja kokista (paikallinen Tukola, jota ei saa kevytversiona) kälyisessä kuppilassa nimeltä Cubanita.

Kuumuuden helpottamiseksi kipaisimme kaupungilta tultuamme suoraan altaalle. Pulikoin hetken ja päätimme sitten siirtyä rannalle. Rannalle päästyämme oli taas niin kuuma, että uimaanhan sitä oli mentävä. Mama kävi ensin, sitten Mikon kanssa vetäisimme puolen tunnin uimasessiot. Merestä noustessamme rupesi satamaan. Keräsimme kamppeet ja menimme lounaalle läheiseen vaatimattoman näköiseen rantakuppilaan. Aika herkullista hampurilaista siellä olikin ja hyvin edulliseen hintaan. Drinkkiinkin tuli oikeaa ananasta, nams, vaikka muovikupista se tarjoiltiin. Lounaan syötyämme sadekin oli jo lakannut. Lähdimme hotellia kohti.

Pienen siestan jälkeen kävimme läheisellä krääsätorilla ostoksilla. Tai no, en mie edes ostanut mitään, vaikka tosi paljon hienoja koruja oli tarjolla. Ajattelin, että annan mahdollisten koruostosten muhia yön yli ja käyn ne aamulla ostamassa, jos siinä vaiheessa vielä siltä tuntuu. Mikko osti toveri Antiippinille tuliaiseksi jo tavaksi tulleen avaimenperään balsamoidun ötökän. Mama osti värikkäitä magneettikoruja, joista yksi meni kummitytölle, yksi oli hänelle itselleen ja vaaleanpunaisen sain mie. Hiano on.

Illalla menimme syömään läheiseen El Criollo -ravintolaan, josta olimme lukeneet ihan hyviä arvosteluja. Päädyimme lähellä hotellia olevaan ravintolaan, koska Mikko oli kovassa flunssassa eikä siksi viitsitty lähteä kauemmaksi.

Ruoka oli perinteistä kuubalaista kreoliruokaa, kuten jo ravintolan nimestä voi päätellä. Mustapapukastike riisille tarjoiltiin erikseen, eikä suoraan riisin päälle laitettuna kuten usein, ja ensin luulimmekin kastiketta keitoksi. Kulhokin täsmäsi keittolautaseen ja tarjoilulusikka oli ihan tavallinen ruokalusikka. Tarjoilijaa nauratti.

Maarut pullollaan sitten kävelimme hotellille ja painuimme pehkuihin.

Kuuban 6. matkapäivä: Päivä merellä

10.1.2008 torstai, matkapäivä 6.
merillä ja Cayo Blancolla
Hummeria paratiisisaarella
Delfiinin pusu

Mikki ja Minnii merihädässä. Erityisesti Minnii :)

Lähdimme aamulla siis klo 8.35 kansainväliselle Päivä merellä -retkelle. Ajelimme satamaan bussilla ja sitten lähdimme seilaamaan melko isolla katamaraanilla. Reissun hintaan kuuluivat kaikki juomat ja pari ruokailua. Sää oli hyvä ja viihdyimme paatilla. Paatin henkilökunta jaksoi viihdyttää retkeläisiä hupailemalla yksipuolisesta juomapolitiikasta: coke con ron, orange con ron, juice con ron, water con ron ja lopulta kaikki con ron (with rum). No, saihan siellä toki muutakin.

Matkalla poikkesimme paratiisisaarella Cayo Blancolla, ja delfiinien kanssa uimassa. Yksi pysähdys keskellä merta oli pyhitetty myös sukeltelulle.

Cayo Blanco oli hienohiekkainen palmusaari, jossa saimme lounaan. Cayo Blancon rannat olivat nimensä mukaisesti niin valkoista hiekkaa, ettei meinannut todeksi uskoa. Näkymä oli kuin elokuvasta.

Lounaaksi oli hummeria, jotain merellistä pötkylää kuorrutuksen sisällä ja ranskalaisia. Hummeri oli hinnoissaan Kuubassa ja sitä pidettiin aivan erityisenä herkkuna, mutta eipä tuo nyt kovin paljon kummempaa ollut kuin katkarapu. Tosin vain isommasta kuoresta.

Uimme ja chillasimme saarella hetken lounaan jälkeen, ja matka jatkui.

Seuraavaksi pääsimme polskimaan delfiinien kanssa. Delfiinejä sai silittääkin vedessä ollessaan, ja jotkut ottivat delfiinikyydit: delfiinin selkäevästä kiinni ja matkaan. Itse en viitsinyt pulikoida sinne ryysikseen, missä delfiinejä olisi päässyt paijaamaan, vaan uiskentelin vähän syrjemmällä. Yhtäkkiä veden alta singahti delfiini suoraan viereeni ja moiskautti suukon jokseenkin tarkalleen suulleni. Hieman oli kova nokka, mutta lempeä muisku kuitenkin. Melkoiset naurut irtosivat tilanteen nähneiltä. Itse olin ihan pöllämystynyt, mutta iloinen.

Takaisinpäin seilaillessamme yksi paatin henkilökunnasta innostui huudattamaan ja tanssittamaankin jengiä. ”Letkajenkka” kiemurteli ympäri venhettä ja ihmisillä oli hauskaa.

Välipalaksi ennen satamaan saapumista saimme vielä sämpylää ja keksiä.

Takaisin Varaderoon ehdimme illan laskettua, ja paatissa juuri välipalankin syötyämme päätimme jäädä kotiin köllimään illaksi.

Kuuban 5. matkapäivä: Kuva Varaderosta muodostuu

9.1.2008 keskiviikko, matkapäivä 5.
Varaderossa
Bussin katolla pitkin Varaderon niemeä
Tavaratalossa sikahinnat ja tyhjiä hyllymetrejä
Calle 62 bailaa Varaderon yössä

Heräsin jälleen viiden jälkeen ensimmäiseen kukon kiekaisuun. Nyt sai kiekuminen luvan riittää, päätimme vaihtaa huonetta, jos vain suinkin mahdollista. Laitoin korvatulpat ja sain nukuttua puoli yhdeksään. Puoli kymmeneltä menimme aamiaiselle.

Tippaaminen oli kannattanut, Mikko sai kokilta ihan kokonaisen tomaatin. Kumma kyllä, että vaikka niissä olosuhteissa luulisi kasvavan meheviä ja herkullisia tomaatteja, todellisuudessa ne olivat haaleita, mietoja ja kovia. Johtunee lapsen kengissä olevasta organisoimattomasta viljelystä. Havannan lähistöllä jopa on muutama tila, jolla kasvaa tomaattia, muuten pellot ovat lähinnä sokerijuurikasta, tupakkaa ja appelsiinia.

Aamiaisen jälkeen kävimme kysymässä huoneen vaihtoa hiljaisempaan. Saimme uuden huoneen muutamaa kerrosta ylempää hotellin toiselta puolelta. Molemmilla puolilla hotellia oli kyllä tie, mutta hotellin tällä meille uudella puolella, meren puolella, ei ollut siinä määrin paikallisasutusta ja pihoilla villinä riekkuvia kukkoja ja kanoja. Tiekin oli huomattavasti pienempi kuin toisella puolella. Eli toivoa oli, että nukkuminen vihdoin onnistuisi. Tosin ensimmäisinä öinä aikaerollakin oli toki vaikutusta heikkoon nukutukseen. Laskimme, että tuo siirtymä tekee noin 2,5 vuorokautta jetlagia. Onhan se toki henkilökohtaista, meillä Mama kärsi selvästi eniten siirtymästä.

Mentiin aamupäivällä vielä hetkeksi istumaan allasbaariin ilmaisten pitsojen ja drinkkien äärelle. ”Luksusrannekkeet” piti luovuttaa klo 12, jos ei halunnut maksaa seuraavaa vuorokautta – ja ei kyllä houkuttanut. Altaalla istuessa varattiin retki merelle seuraavaksi päiväksi.

Iltapäivällä lähdimme bussilla katselemaan kaupunkia. Bussipysäkki löytyi varsin läheltä hotellia. Menomatkalla saimme valitettavasti tavallisen umpibussin, mutta takaisin tullessa pääsimme Lontoon tyyliin näköalabussiin, jossa pystyi istumaan katottomassa kakkoskerroksessa. Ylipitkät puiden oksat loivat pientä jännitystä näköalabussin yläkertaan aina välillä. Mikon otsa otti osumaa, mutta ei onneksi sen vakavammin seurauksin.

Ajelimme bussilla läpi Varaderon keskustan niemennokkaa kohti. Varaderon niemi on 25 kilometriä pitkä. Aluksi oli kaupunkia, jossa näkyi paikallisasutusta ja muutama ikiaikainen hotelli, sitten maisema muuttuu keinotekoiseksi turistiparatiisiksi.

Jäimme bussin kyydistä Las Americas -ostoskeskuksen luona ja kävimme katsomassa, miltä näyttää sosialistimaan kauppakeskus. Noh, ruokatarvikekaupassa oli jotain ruokaa ja tarvikkeita (turistipesoilla toki vain), mutta paljon hyllyjä oli tyhjänäkin. Tuoreruokahyllyt loistivat kaikki tyhjyyttään.
Ruokatarvikkeet ja muutkin tavarat maksoivat maltaita suomalaiseenkin hintatasoon verrattuna. Muun muassa suihkusaippuaa tuskin olisi niillä hinnoilla tullut ostettua: viisi euroa tavan pieni purkki. Ainostaan paikallinen viini näytti olevan edullista, tuontiviinitkin olivat vähintään Suomen hinnoissa. Ja entä sitten viinipullon avaaja?! Kun kysyimme, se maksoi 8,5 pesoa, ja kun pääsimme kassalle, hinta olikin jo 9,5 pesoa. laitteen aadun näki jo olkapäälläkin; ei muovisella avaajalla pitkälle pötki. Mutta kun todella halusimme pullomme auki, päätimme hankkia kyseisen laitteen.

Kiertelimme hieman, kävimme musiikkikaupassa ja Mikolle löytyi hieno El Comandante –lippis. Otimme myös pientä välipalaa ostoskeskuksen ravintolassa. Tai no, olisihan niitä ravintoloita ollut parikin. Toinen oli pitsapaikka, toinen paikallinen. Paikallinen ihan jees meille. Aton- ja pollo-salaatit 3,5pesoa/laaki ja ruokajuomaksi tietenkin Habana Special 3pesoa/laaki. Cristal öly oli 2pesoa. Ja tarjoilija ei edes yrittänyt kusettaa.

Ajelimme bussin katolla niemen vielä päästä päähän, kuvasimme ja videoimme maisemia. Ihan kiva tapa tutustua Varaderoon. Siitähän tulee kohtuullisen edullinen retki vieläpä: bussilippu päiväksi 5 pesoa, ruuat ja juomat eivät tosin sisälly hintaan – mutta ei myöskään ärsyttävä opas.

Otimme pienen siestan bussiajelun päätteeksi. Illalliselle ajattelimme mennä myös bussilla, kun lippu oli voimassa koko päivän, klo 9-21. Menimme pysäkille kahdeksan maissa. Aikataulun mukaan bussi olisi kohdalla klo 20.12. Pysäkillä oli myös paikallisia, jotka jututtivat meitä odotellessamme. Yksi pysäkillä istujista osoittautui hotellimme portsariksi. Kello viiletti jo yli puolen ysin. Ajattelimme, että ehkäpä odottelemme sitten seuraavan bussin, sen pitäisi olla paikalla alle vartissa. Lopulta tuli kuitenkin puheeksi, että emme henganneetkaan pysäkillä ihan huviksemme, vaan odotimme kuin odotimmekin bussia. No, eihän sitä enää tänään tulisi, lopettavat kuulemma ajamisen monesti jo kahdeksan korvilla, jos ei ole pysäkeillä ruuhkaa.

Otimme siis taksin ja kysyimme kuljettajalta, mitä ruokapaikkaa hän suosittelisi läheltä valitsemaamme illanviettopaikkaa, joka oli Calle 62. Kuljettaja vei meidät viehättävän näköisen ravintolan eteen, jonka nimi oli El Rancho. Paikka oli edellisessä korttelissa iltaravintolastamme.

Palvelu on viimeisen päälle, samoin ruoka. Parasta, mitä siihen mennessä oli saatu. Pihvit (Filet Mignon) olivat valtavat, juuri sopivaa raakuusastetta ja salaatissakaan ei ollut moitteen sijaa. Hintatasosta tosin huomasi, että paremmassa paikassa oltiin. Pihviannos maksoi 11 pesoa, viini muistaakseni 17 pesoa tai ainakin jotain sinnepäin.

Illallisen jälkeen siirryimme osoitteeseen Calle 62. Nimenomaan osoitteeseen, nimittäin kuten kyiselle paikalle yleistä, ravintola oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, mutta ihmisillä on tapana hengailla kadulla, katsoa ohjelmaa, tanssia ja pitää hauskaa. Ravintola on täysin avomallinen, joten sillä ei sinänsä ole mitään väliä, mahtuuko ”sisään” vai ei. Ravintola on hyvin suosittu matkailijoiden ja paikallisten keskuudessa. Liityimme joukkoon iloiseen ja bailasimme aamutunneille.

Kuuban 4. matkapäivä: All Inclusive -rannekkeet

8.1.2008 tiistai, matkapäivä 4.
Varaderossa
Tomaattia aamupalalla
Toimivaa rahanvaihtoa
Nocturno Show

Heräsimme aamulla taas ajoissa, seiskalta, samaan serenadiin kuin eilenkin: liikenteen meluun ja kukkojen kiekumiseen. Kirjoittelimme matkapäivyriä, järjestelimme huonetta, ja ysin maissa kipaisimme aamiaiselle.

Aamiaisella opimme taas uutta. Aamupalatiskien takana hyysäsi pari kokkia, jotka paistoivat munakkaita, pekonia, paneroituja kanapuikkoja ja kaikenlaista muuta ”pientä” aamupalan höysteeksi. Kokilla näytti olevan munakasta varten muun muassa tuorekurkkua ja tomaattia. Mikko päätti kokeilla onneaan, ja sai kun saikin munakkaaseensa tomaattia ja munakkaan viereen kurkkua. Eli tuoretta oli tarjolla, mutta ”tiskin alta”, ei noutopöydästä. Kokille jätimme kivan tipin, kun hän täytti toiveemme.

Tähän väliin päivän sana: all inclusive.

Eli päivän sanan mukaisesti meillä oli vuorokauden ajan ”all inclusive” eli könttähinnalla kaikki ruuat ja juomat hotellilla, lisäksi hintaan kuuluivat rantasängyt Coral-ravintolan rannalla ja Coralin rantabaarin juomat. Kaikki tämä maksoi vain 20 pesoa per lärvi/vrk. All inclusiven merkiksi saimme päiväksi ranteeseemme kuninkaalliset siniset rannekkeet omien valkoisten rannekkeidemme rinnalle.

Aamiaisen jälkeen lähdimme käymään rahanvaihdossa. Marssimme lähimpään pankkiin, jonne oli matkaa reilu kilometri. Ihailimme matkalla Varaderon idylisiä maisemia.

Pankissa oli jonkin verran jonoa, mutta ilmastoidussa viileässä hallissa mukavan lokoisissa nojatuoleissa kelpasi odotella vuoroaan. Rahanvaihto sujui kommelluksitta, rahaa tuli käteen oikealla kurssilla ja oikea määrä. Pankissa sai jopa yksityiskohtaisen kuitin vaihdosta. Kuitista näki kolikolleen, kuinka paljon ja montako kappaletta kutakin rahaa oli saanut.

Takaisin hotellin kulmille ajoimme heppakyydillä. Taisi maksaa viisi pesoa kolmelta matkalaiselta. Aika paljon, koska taksilla olisi maksanut varmaan peson, mutta kivahan se oli hepparattaatkin kokeilla. Seuraavaksi suuntasimme rannalle.

Aloitimme sinisten rannekkeidemme käytön rannalla. Köllimme rantasängyillä ja tilasimme muutamat Havanna Spesialit ja Mama tilasi Cristalia. Kävin uimassakin. Sää oli upea, kuten tähänkin asti. Rannalta piti lähteä hotellille jo yhden maissa, kun halusimme ehtiä testaamaan hotellin lounaan.

Lounaassa ei ollut paljon kehumista. Raasteet olivat samat kuin aamiaisella, salaattia ei ollut, riisiä ja jotain lihakastikkeita oli tarjolla pääruokana. Paikalla olivat aamiaiselta tutut paistajat, joilta sai taas tilailla ”tuoreita” annoksia. Nyt oli tarjolla paria eri pastaa parilla eri kastikkeella. Eli homma toimi niin, että valitsin pastan, keittäjä pyöräytti sen pannulla ja lisäsi haluamani kastikkeen. Kun näin tulin vaivanneeksi keittäjää, hyvä tapa oli jättää keittäjälle jälleen pieni tippi. Olimmehan tottuneet jo lahjomaan keittäjiä tipeillämme, koska oli osoittautunut, että tällä tavalla sai erityisen ystävällistä palvelua ja haluamiaan ruokia.

Kastikkeina pastalle oli valittavissa tomaatti- ja Bechamel-kastike. Pasta-annos oli ihan hyvää, mausteet kuitenkin taas puuttuivat. Pöydissä oli valkopippuria, jota hivautimme annoksiimme. Ei mitään gourmeeta, mutta nälkä lähti. Jälkiruuaksi oli puoliksi sulanutta, mutta niin hyvää jäätelöä.

Lounaan jälkeen menimme altaalle. Uimme useaan otteeseen ja paistattelimme päivää.

Ennen illallista piti vielä mennä rannekkeilla maistelemaan uima-allasalueen Snack-baarin tarjontaa, koska edellisen kerran ilman sinistä ranneketta meille ei ollut herunut sieltä mitään. Otimme hampurilaista, joka oli siihen mennessä oikeastaan parhaiten maustettua ruokaa matkamme aikana. Ketsuppia ei tosin ollut tarjolla, ja tarjoilija kovasti pahoitteli asiaa. Espanjalaista sinappia sentään oli.

Ennen illallista lepäilimme ja laittauduimme huoneissamme hetken.

Hotellin noutopöytäillallinen oli lähes yhtä luokaton kuin lounas. Illallisella oli sentään tarjolla ihan hyvänmakuista kalaa, sitä valkoista, jota totuimme matkamme aikana saamaan aina, kun kalaa tilasimme. Kalan nimeä eivät edes tarjoilijat kertoneet, sanoivat vain, että ”white fish”, jota kalastetaan tuosta merestä.

Illallisen jälkeen menimme altaalle katselemaan Nocturno-esitystä. Ihan hauskan hassuhan se oli. Loppuhuipennuksessa tanssijatar heitti Kuuban lipun harteilleen ja purjehti menemään lavalla. Nauratti. Sitten rupesi väsyttämään niin maan pirusti, liekö vielä aikaerorasitusta, ja vetäydyimme huoneisiimme. Avasimme vielä telkun, kun ei ollut kovin myöhä. Tämä oli oikeastaan ainoa ilta, kun hetken aikaa katselimme telkkua. Kanavia oli joka lähtöön, venäläisestä jopa Jenkkilän kanaviin, suomalaiset sentään puuttuivat valikoimasta. Katsoimme englanninkielistä stand uppia ja urheilulähetyksessä oli iloisia uutisia, kun suomalainen oli pärjännyt lumilautailussa.

Kuuban 3. matkapäivä: Totuttelua uusiin olosuhteisiin

7.1.2008 maanantai, matkapäivä 3.
Varaderossa
Kylällä tallailua
Sea cucumber (kuvassa)
Loman ensimmäinen Havana Special
Coral-ravintolassa mustapapuriisiä

Aamulla heräsimme kuudelta kukon tai siis lukemattomien kukkojen kiekumiseen, vilkkaaseen liikenteeseen lähitiellä ja poliisin liikennepilliin. Yöllä tosin olimme jo heränneet vahvaan savun hajuun, bileiden loppumiseen allasalueella, alakertalaisten kotiintuloon ja jatkoihin parvekkeemme alla sijaitsevalla patiolla. Eli hyvin tuli nukuttua eka yö. Toisaalta unen huonoon laatuun vaikutti varmasti myös aikaero, jota Suomen ja Kuuban välillä tähän aikaan vuodesta oli 7 tuntia.

Puuhailimme kaikenlaista ysiin asti, sitten menimme aamiaiselle. Odotukset eivät olleet korkealla kaiken lukemamme jälkeen, mutta uskalsimme kuitenkin varovasti toivoa edes kohtuullista aamiaista. Ja vähintään sitä se olikin. Leikkeleitä ja juustoa oli montaa sorttia, samoin jukurttia ja kaikenlaista lämmintä aamupalaa, kuten pekonia, munaa, munakokkelia, makaronia, lämmitettyjä vihanneksia (papuja, kukkakaalia yms.). Mehujakin oli useaa laatua, tosin melko makeita kaikki. Tuoreet vihannekset, kuten kurkku, tomaatti ja salaatti sen sijaan loistivat poissaolollaan, mutta tarjolla oli sentään monenlaisia trooppisia hedelmiä ja ylimakeita kaakkuja ja keksejä. Kahvi, tee ja kaakao kuuluivat myös aamiaispöytään. Kuubassa on vieläpä erittäin hyvää ja vahvaa kahvia, sanotaan. Itsehän en käytä. Levitettävä juusto oli hurjan hyvää ja leipä tuoretta, mutta kuitenkin vain sellaista vaaleaa höttöistä pullaa, joka ei loppujen lopuksi tietenkään pitänyt nälkää tumman leivän veroisesti.

Aamiaisen jälkeen lähdimme ”kaupungille” tallailemaan. Siis lähinnä saimme sellaisen käsityksen, että kyseessä olisi enemmän kylä kuin kaupunki, vaikkakin kaupunki Varadero virallisesti on. Kävimme lähikaupasta vettä ja limua mukaan kylille ja tulimme huijatuiksi. Kaikki hinnat eivät olleet näkyvissä, mutta loppuhinta ei kuulostanut pahalta, joten maksoimme mukisematta. Vasta myöhemmin todettuamme hinnat (käytyämme kaupassa uudelleen) laskimme, että olimme maksaneet reilun peson verran ”juomarahaa” myyjälle. Ei paljon sinänsä, mutta periaate on tässä tärkeämpi.

Talsimme rannalla jonkin matkaa. Melko kuuma oli noin äkkiseltään (+29 astetta), vielä kun aurinkokin paistoi pilvettömältä taivaalta. Ranta oli pitkä ja houkuttelevan näköinen valkoisine hienoine hiekkoineen. Ihanalta näytti myös turkoosin sininen meri. Rantaan oli edellisen yön kovan tuulen seurauksena ajautunut kuitenkin merikasvustoa ja jotain muutakin vähemmän ihanan näköistä. Rannalla rötkötti löysän banaanin näköinen vaalea pötkylä. Hetken katseltuamme huomasimme, että se liikkui hitusen. Lähemmässä tarkastelussa paljastui alkueläinmäinen suuaukko. Iiiikkkk! Paikallinen herrasmies kiljunnan pysäyttämänä esitteli otuksen merikurkuksi (sea cucumber, blogin kuvassa). Hän myös kertoi, ettei se ole vaarallinen, ja että rannalle ajautuneet merimakkarat (kuten olion nimesimme) on parasta heittää takaisin veteen, etteivät ne kuiva kuoliaaksi.

Kävimme kaupunkiin tutustuessamme muutamassa matkamuistopuodissa ja krääsätorilla. Tosi nättejä värikkäitä koruja oli myynnissä paljon, eivätkä hinnatkaan olleet pahat, ja niistä olisi vielä tarkoitus tinkiäkin. Neulottuja hartiahuiveja, pontsoja ja paitoja oli myös tarjolla kohtuulliseen hintaan.

Iltapäivällä oli tervetulotilaisuus hotellillamme. Tilaisuus oli aika mielenkiintoinen ohjelmaltaan. Opas vain vastaili meidän esittämiin kysymyksiin, hänellä ei ollut minkäänlaista valmisteltua esitystä Kuubasta tai Varaderosta. Kyselimme kyllä ahkerasti tunnin verran. Tilaisuus oli epätavallinen osanottajienkin suhteen. Meitä oli vain viisi, eli yksi pariskunta meidän retkueemme lisäksi. Enempää suomalaisia ei ollut koko hotellissa, joka ei sinänsä ollut huono asia. Tilaisuudessa tarjoiltiin herkulliset pitkät juomat, jotka myöhempien selvittelyjen jälkeen osoittautuivat drinkiksi nimeltä Havanna Special. Kyseessä oli oranssi juoma, jossa oli hotellimme reseptin mukaan ananasmehua, tuoretta ananasta, jäitä, hitunen vaaleaa rommia (Havana Club) ja tilkka erään paikallisen punaisen marjan uutetta, joka tekee juoman värin. Marjan nimen kysyin kerran ja annoin asian olla, kun ei jäänyt päähän.

Tervetulotilaisuuden jälkeen siirryimme altaalle nauttimaan iltapäiväauringosta. Pelasimme korttia ja kävin uimassakin. Melko varhain kuitenkin aurinko meni hotellin taakse ja altaalla alkoi olla hieman jopa viileää johtuen märistä uikkareista. Olisiko ollut puoli viisi, kun emme enää jaksaneet istua altaalla, vaan lähdimme lähikauppaan - siihen samaiseen huijauslafkaan, mutta kun muutakaan kauppaa ei ollut kilometrien säteellä. Ja kaipasimme jo kipeästi hieman välipalaa, kun altaan snack-baari palveli vain sinisen rannekkeen omistajia. Sieltä ei tosiaan saanut rahalla mitään.

Putiikista ostimme lampaanlihaa purkissa (kuten nötköttiä, yf) ja oliiveja. Oikeastaan juuri muuta kuin sipsejä ja keksejä ei ollut tarjolla. Tonnikalaa olisin halunnut ostaa – sitä olisi jopa ollut - mutta kaupassa ei ollut purkinavaajia, joten jäi ostamatta. Tässä minisupermercadossa ei ollut myöskään viinipullonavaajia.

Kaupasta tultuamme maistoin pari palaa purkkilihaa, joka maistui kummallisesti vähän kalalle - ei tosin Mikon mielestä. Pahaa se mielestäni joka tapauksessa oli. Ei enää välipalaa tuosta kaupasta! Meillä olisi kyllä ollut hapankorppuja, jos jostain vain olisimme saaneet ostettua esimerkiksi juustoa päälle. Toisaalta meillä ei ollut jääkaappia huoneessa, joten juuston olisi pitänyt olla yksittäispakattua. Telkku huoneessa oli, olisin kyllä voinut vaihtaa sen jääkaappiin.

Sitten kävimme jo siestalle. Sen verran väsyneitä olimme, että emme meinanneet jaksaa nousta kahdeksan maissa, kun kello herätti. Mamakaan ei meinannut herätä, kun koputtelimme oveen, piti laittaa tekstari. Pääsimme illalliselle lopulta ysin maissa.

Menimme oppaan suosittelemaan perinteiseen kuubalaiseen ravintolaan nimeltä Coral, joka oli tosi lähellä hotellia. Valitsimme paikat pihalta, ihan meren rannalta. Ruokalista oli espanjaksi, mutta pärjäsimme varsin hyvin sen kanssa, kun tarkastimme pari sanaa mukanani kantamasta taskusanakirjasta. Listalta löytyi minulle sopivat tonnikalasalaatti ja mustekalarenkaat. Salaattia ei kuitenkaan ollut, joten jouduin valitsemaan valmiin menun. Otin sitten kanaa. Menuunkin piti kuulua alkusalaatti. Ja kuuluihan se: saimme pienen lautasellisen puolillaan vihreää paprikaa ja viisi ohutta kurkkusiivua. No, parempi salaatti kuin eilen, neljä kurkkusiivua enemmän. Paprikat söi Mikko.

Salaatin syöjän paikka Kuuba ei selvästikään ole, ei oikein kasvissyöjänkään, nimittäin ns. kasvisannoksetkin, jos sellaisen sattuu saamaan neuvoteltua (listalla niitä ei ole) saatetaan paistaa sian rasvassa. Maassa, jossa on pulaa lihasta, ei oikein tahdota ymmärtää, jos joku haluaa olla vapaehtoisesti syömättä sitä.

Minun annokseni koostui kahdesta kanankoivesta ja paikallisesta perinneruuasta, mustapapuriisistä. Kana oli ihan ok, riisipapusekoitus ei oikein, siinä oli joku kumma sivumaku. Mama sen sijaan tykkäsi riisimustapapusekoituksestakin. Mikolla ja Mamalla oli kananrintaa, josta he molemmat pitivät. Lisäksi pöytään kannettiin iso annos ”ranskalaisia”. Luultavasti ne olivat rasvassa rapeaksi paistettua perunaa, mutta muoto ja maku hämäsivät, ja hieman epäilen meidän syöneen kuitenkin paistettua ruokabanaania, joka on hyvin yleinen lisuke Kuubassa. Edellisenä iltana meillä oli myös paistettua banaania annoksessamme, mutta se oli selkeämmin banaanin näköistä, joskin Mama epäili sitäkin ensin perunaksi.

Juomaksi tilasimme punaviiniä. Paikallista punaviiniä ei ollut tarjolla, joten otimme espanjalaista. Myös chileläistä olisi ollut. Valinnanvaraa sentään oli, kun taas edellisen illan paikassa listalla seisoi vain yksi espanjalainen kehnohko punaviini. Pullon hinta oli kahdeksan pesoa, kuten edellisenäkin iltana.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun meitä ei yritetty huijata tai huijattu, kun teimme ostoksia ja asioimme hotellin ulkopuolella. Tai ei sitä ainakaan huomattu. Laskussa hinnat olivat samat kuin ruokalistassa ja jopa laskettu oikein yhteen. Opas mainitsikin, että tämä paikka on raha-asioissa vähän useaa muuta luotettavampi. Olimme niin iloisia hyvästä palvelusta, kohtuullisesta ruuasta ja rehellisestä kohtelusta, että annoimme mukavat juomarahat tarjoilijallemme. Annoimme hieman yli kymmenen prosenttia eli neljä turistipesoa, joka on paikalliseen hintatasoon ja tapaan nähden jo paljon.

Iltaa istuttiin hetken aikaa vielä altaalla kuubalaisia rytmejä kuunnellen.

Kuuban 2. matkapäivä: Kilometrien korkeudessa

6.1.2008 sunnuntai, matkapäivä 2.
Vantaalta Amsterdamin ja Havannan kautta Varaderoon
Lentokoneessa tappamassa aikaa
Vauhdikas bussimatka Havannasta Varaderoon
Ensimmäinen kosketus Kuubaan

Heräsimme klo 3.40 ja pakkasimme laukut. Menimme varhaisaamiaiselle klo 4.00, ja lentokenttäbussi lähti klo 4.20. Varhaisaamiainen oli mainettaan parempi, tarjolla oli melkein kaikkea sitä, mitä tavallisella hotelliaamiaisella. Lähinnä nakkipalat ja muut lämpimät - muutenkin mielestäni aamupalalle kehnosti sopivat ruokalajikkeet - puuttuivat. Syömistä oli sen verran montaa sorttia, ettei vartissa selviydytty, joten taskut täynnä suklaamuffinsseja hyppäsimme lentokenttäbussiin.

Kentällä pääsimme suoraan turvatarkastukseen. Aika ylimalkaisesti virkailijat sen suorittivat, joskin Mikolta takavarikoitiin matkaeväshernekeitto. Hei, keitto you know, se katsotaan nesteeksi, vaikka hernariin kyllä lisätään neste vasta keittovaiheessa…

Lento Amsterdamiin lähti ajallaan, klo 6.15. Lentoyhtiö oli KLM ja kone Boeing 737. Matka kesti alle kolme tuntia ja tarjoilu oli ajankohtaan sopiva: saimme aamiaista. Hienoa mielestäni oli se, että aamiaisessa kaikki oli luomua.

Amsterdamissa oli sitten pari tuntia hengailuaikaa ennen jatkolentoa Havannaan. Harrastimme shoppailua ja kahvilassa istuskelua. Lähetimme hieman huumorimielessä jo matkan ensimmäisen postikortinkin. Kortti meni mummolle, joka kerää postikorttikokoelmaa eteisensä seinälle. Kokoelma karttui nyt Amsterdamin lentokenttää esittävällä kortilla.

Turvatarkastuksessa matkustavaisilta lähtivät vesipullot, ja tarkastuksen jälkeisessä aulatilassa eivät juoma-automaatit toimineet. Koneen henkilökunta oli kuitenkin ystävällistä ja toi pyynnöstä vesipulloja heti koneeseen päästyämme.

Kone oli Martinairin Boeing 767, joka on tuttu konetyyppi muun muassa syyskuun 11. päivän tapahtumista. Tällä lennolla ei tosin juuri terroristeja näkynyt, lukuun ottamatta yhtä salatupakoijaa, joka toi jännitystä pitkälle lennolle. Muutaman tunnin välein tämä kriminaali kävi sauhuttelemassa koneen vessassa jatkuvista kieltokuulutuksista huolimatta. Vastuuseen häntä ei teoistaan ymmärtääkseni saatu, vaikka tupakansavu leijaili vessasta todella vahvana aina juuri tietyn miesmatkailijan perässä.

Vaikka olimme tehneet lähtöselvityksen jo edellisenä iltana, saimme koneesta silti yhdet huonoimmista mahdollisista paikoista. Olimme juuri siiven kohdalla, joka tarkoitti, ettei ikkunasta nähnyt mitään. Sijaintimme myös lentokoneen kattomonitoreihin nähden oli huono. Lähimpänä oleva monitori oli suoraan pään yläpuolella, kauempana olevaa ei enää kunnolla nähnyt.

Lento kesti noin yksitoista tuntia. Ensin saimme lämpimän aterian, joka oli pastaa paprikalla tai kanaa paprikalla. Pyysin lopulta lasten annoksen, koska se oli ainoa, jossa ei paprikaa ollut. Tunnit kuluivat lukemalla, torkkumalla ja katsomalla leffoja sekä sarjoja henkilökohtaisesta viihdelaitteesta, jollaisia henkilökunta jakoi halukkaille 12 euron hintaan. Viihdelaitteessa oli valittavana kymmenkunta leffaa ja saman verran suosittujen tv-sarjojen jaksoja. Mikko katsoi parikin leffaa, mie vain yhden ja piirrettyjä. Mielenkiintoisen lisän leffan seuraamiseen toi flaaminkieliset tekstitykset.

Vihdoin illansuussa saavuimme Havannaan. Ilma oli kostea ja lämmin. Erikoista tulotarkastuksessa oli matkailijoiden kuvaaminen. Haluaako Castro todellakin valokuvan jokaisesta Kuubaan saapuvasta?

Eksyimme ensin väärään aulaan odottelmaan laukkuja. Meidän lisäksemme siinä aulassa näytti olevan vain yksi muu länsimaalainen, sekin meidän koneestamme. Laukkuhihnalla matkusti kokoon teipattuja laatikoita ja kaikenlaista muuta matkalaukkua muistuttamatonta tavaraa. Muutamassa minuutissa tajusimme olevamme väärässä paikassa. Lopulta löysimme oikean aulan ja matkatavarahihnalta rupesi tulemaan tutunnäköistä kamaa.

Päätimme oppaan ohjeen mukaan vaihtaa hieman paikallista valuuttaa jo lentokentällä. Jonotus rahanvaihtotiskille kesti puolisen tuntia, ja olisi kestänyt kauemminkin, jollen olisi turvautunut paikallisten tapaan jouduttaa hieman omaa vuoroani jonoa vahtivaa virkamiestä hännystelemällä.

Eurolla sai reilut 1,3 vaihdettavaa pesoa (CUC, pesos convertibles) , toiselta suomenkieliseltä nimeltään turistipesoa. Turistipeso on raha, jolla saa Kuubassa tavaraa ja palvelua. Paikalliset käyttävät yleisesti huomattavasti heikompaa valuuttaa, kuubalaista pesoa (CUP, pesos cubanas), jonka suhde euroon on noin 1:24. Ulkomaalainenkin voi vaihtaa itselleen paikallisia pesoja, mutta ne käyvät vain lähinnä vihannestoreille ja katukioskien tarjoamiin kekseihin ja pitsaa muistuttaviin lätysköihin. Matkamuistoiksi ne on ihan kivoja. Paikallisetkin saavat ostaa ylellisempiä tuotteita turistipesolla, joka tosin kuubalaiseen palkkatasoon on kallista.

Bussimatka Havannasta Varaderoon alkoi auringon laskiessa. Tiet olivat aivan kauhessa kunnossa. Kuljettaja tuntui kuitenkin ajavan hillitöntä vauhtia. Turvavyötä kannatti käyttää penkillä pysymisen varmistamiseksi. Bussin telkusta tuli musavideoina parin vuoden takaista hittimusaa, kuten Crazy Frogia.

Matkan aikana pysähdyimme kerran. Paikan nimeä en painanut mieleen. Meille suositeltiin juomaksi Piña Coladaa con ron. Juomaan tuli siis hivaus rommia, mutta rommipullo jäi tiskille tarjolle, josko jonkun juoma jäi liian laimeaksi. Tämä on suht yleinen kuubalainen tapa. Juoman hinta oli käsittääksemme 3 pesoa, mutta 3,5 siitä kyllä huomasimme maksaneemme.

Matka kohti Varaderoa eteni niin vauhdikkaasti, että Jose sai lapun poliisipatrullalta. Tutkaahan ei paikallisilla poliiseilla ole käytössään, joten nopeus arvioidaan. Huitominen oli melkoinen, kun nopeudesta neuvoteltiin, mutta kyllä sakko tuli. Siihen meni kuljettajan tippirahat siltä ajolta.

Hotellille (Acuazul) saavuimme hieman ennen yhdeksää. Vastaanotossa meille pistettiin käteen sellaiset kummalliset festarirannekkeet. Myöhemmin selvisi, että valkoisilla rannekkeillamme olimme oikeutettuja aamiaiseen, sinisellä rannekkeella varustetut olivat all inclusive -asiakkaita, eli kaikki juomat ja ruuat hotellilta sai maksutta. Emme olleet varanneet kyseistä palvelua, koska halusimme vaihtelua ruokailuun ja juomailuun.

Huoneet saimme toisesta kerroksesta. Ne olivat tilavat ja ihan siistit. Ovien lukot ja tuuletusikkunat olivat aluksi hieman haasteellisia, mutta lähemmällä tutustumisella mekanismit selvisivät.

Illallisen saamiseksi ei ollut paljon valinnanvaraa huomioiden kellonajan, nälkä- ja väsymystilan. Menimme hotellia lähimpänä sijaitsevaan 24h-kuppilaan (Avenida 1, Calle 12 ja Calle 13 välissä), jota en suuremmin suosittele. Istuimme iät ja ajat katsoen nälissämme kokin grillailuja. Haimme itse jo ruokalistatkin, että homma etenisi sitten joutuisasti, kun tarjoilija viimein tulisi pöytäämme.

Siihen mennessä kun saimme tarjoilijan, oli kokki jo sulkenut grillinsä ja ruokalistan annoksista ei ollut enää montaa saatavilla. Tarjoilija ei kaiken lisäksi puhunut lähes ollenkaan englantia, joten pääsimme kylmiltään tositoimiin espanjan taitoinemme.

Saimme kuitenkin tilattua. Paikan ruoka antoi jo esimakua Kuuban ruokakulttuurista, mutta nälkäisinä vaatimatonkin ruoka kelpasi yllättävän hyvin. Annos oli pala rasvaista maustamatonta lihaa, kasa riisiä ja ”salaatti”. Tai ruokalista väitti annoksen sisältävän salaatin. Lautasillamme salaattiin viittaavia artikkeleita olivat kaksi pientä ja ohutta siivua kurkkua ja yksi samanlainen siivu porkkanaa.

Ruuat eivät listan mukaan olleet kovin kalliita, olisiko ollut 4 pesoa per annos. Punaviinipullo maksoi 8 pesoa. Viini maistui hieman happamalle mehulle. Laskussa kuitenkin oli yllättäen useampi peso liikaa listan hintoihin verrattuna - siis vielä sen 10 prosentin palvelumaksun lisäksi, joka listassa mainittiin. Laskun summaa kun kyselimme, tarjoilija koputteli päätään ja pohdiskeli ääneen, mitä tilauksessa sitten olikaan tai oli olematta. Niin, kolme samanlaista annosta ruokaa ja yksi pullo viiniä, ei tunnu mielestäni vaikealta. Lasku sitten korjattiin ja ”vahinko” painettiin villaisella.

Opas oli osannutkin varoittaa tästä erityisesti varaderolaisille ominaisesta matemaattisten taitojen hetkellisestä puutteesta, ja sen takia olimme erityisen tarkkoina. Kyllähän huijausyrityksestä vähän paha mieli tuli, mutta päätimme ottaa nämä sattumukset huumorilla, joskin muistaen joka kerran kuitenkin pyytää korjausta hintaan.

Illallisen jälkeen raahauduimme väsyneinä hotellille ja nukahdimme saman tien.