Kuuban 5. matkapäivä: Kuva Varaderosta muodostuu

9.1.2008 keskiviikko, matkapäivä 5.
Varaderossa
Bussin katolla pitkin Varaderon niemeä
Tavaratalossa sikahinnat ja tyhjiä hyllymetrejä
Calle 62 bailaa Varaderon yössä

Heräsin jälleen viiden jälkeen ensimmäiseen kukon kiekaisuun. Nyt sai kiekuminen luvan riittää, päätimme vaihtaa huonetta, jos vain suinkin mahdollista. Laitoin korvatulpat ja sain nukuttua puoli yhdeksään. Puoli kymmeneltä menimme aamiaiselle.

Tippaaminen oli kannattanut, Mikko sai kokilta ihan kokonaisen tomaatin. Kumma kyllä, että vaikka niissä olosuhteissa luulisi kasvavan meheviä ja herkullisia tomaatteja, todellisuudessa ne olivat haaleita, mietoja ja kovia. Johtunee lapsen kengissä olevasta organisoimattomasta viljelystä. Havannan lähistöllä jopa on muutama tila, jolla kasvaa tomaattia, muuten pellot ovat lähinnä sokerijuurikasta, tupakkaa ja appelsiinia.

Aamiaisen jälkeen kävimme kysymässä huoneen vaihtoa hiljaisempaan. Saimme uuden huoneen muutamaa kerrosta ylempää hotellin toiselta puolelta. Molemmilla puolilla hotellia oli kyllä tie, mutta hotellin tällä meille uudella puolella, meren puolella, ei ollut siinä määrin paikallisasutusta ja pihoilla villinä riekkuvia kukkoja ja kanoja. Tiekin oli huomattavasti pienempi kuin toisella puolella. Eli toivoa oli, että nukkuminen vihdoin onnistuisi. Tosin ensimmäisinä öinä aikaerollakin oli toki vaikutusta heikkoon nukutukseen. Laskimme, että tuo siirtymä tekee noin 2,5 vuorokautta jetlagia. Onhan se toki henkilökohtaista, meillä Mama kärsi selvästi eniten siirtymästä.

Mentiin aamupäivällä vielä hetkeksi istumaan allasbaariin ilmaisten pitsojen ja drinkkien äärelle. ”Luksusrannekkeet” piti luovuttaa klo 12, jos ei halunnut maksaa seuraavaa vuorokautta – ja ei kyllä houkuttanut. Altaalla istuessa varattiin retki merelle seuraavaksi päiväksi.

Iltapäivällä lähdimme bussilla katselemaan kaupunkia. Bussipysäkki löytyi varsin läheltä hotellia. Menomatkalla saimme valitettavasti tavallisen umpibussin, mutta takaisin tullessa pääsimme Lontoon tyyliin näköalabussiin, jossa pystyi istumaan katottomassa kakkoskerroksessa. Ylipitkät puiden oksat loivat pientä jännitystä näköalabussin yläkertaan aina välillä. Mikon otsa otti osumaa, mutta ei onneksi sen vakavammin seurauksin.

Ajelimme bussilla läpi Varaderon keskustan niemennokkaa kohti. Varaderon niemi on 25 kilometriä pitkä. Aluksi oli kaupunkia, jossa näkyi paikallisasutusta ja muutama ikiaikainen hotelli, sitten maisema muuttuu keinotekoiseksi turistiparatiisiksi.

Jäimme bussin kyydistä Las Americas -ostoskeskuksen luona ja kävimme katsomassa, miltä näyttää sosialistimaan kauppakeskus. Noh, ruokatarvikekaupassa oli jotain ruokaa ja tarvikkeita (turistipesoilla toki vain), mutta paljon hyllyjä oli tyhjänäkin. Tuoreruokahyllyt loistivat kaikki tyhjyyttään.
Ruokatarvikkeet ja muutkin tavarat maksoivat maltaita suomalaiseenkin hintatasoon verrattuna. Muun muassa suihkusaippuaa tuskin olisi niillä hinnoilla tullut ostettua: viisi euroa tavan pieni purkki. Ainostaan paikallinen viini näytti olevan edullista, tuontiviinitkin olivat vähintään Suomen hinnoissa. Ja entä sitten viinipullon avaaja?! Kun kysyimme, se maksoi 8,5 pesoa, ja kun pääsimme kassalle, hinta olikin jo 9,5 pesoa. laitteen aadun näki jo olkapäälläkin; ei muovisella avaajalla pitkälle pötki. Mutta kun todella halusimme pullomme auki, päätimme hankkia kyseisen laitteen.

Kiertelimme hieman, kävimme musiikkikaupassa ja Mikolle löytyi hieno El Comandante –lippis. Otimme myös pientä välipalaa ostoskeskuksen ravintolassa. Tai no, olisihan niitä ravintoloita ollut parikin. Toinen oli pitsapaikka, toinen paikallinen. Paikallinen ihan jees meille. Aton- ja pollo-salaatit 3,5pesoa/laaki ja ruokajuomaksi tietenkin Habana Special 3pesoa/laaki. Cristal öly oli 2pesoa. Ja tarjoilija ei edes yrittänyt kusettaa.

Ajelimme bussin katolla niemen vielä päästä päähän, kuvasimme ja videoimme maisemia. Ihan kiva tapa tutustua Varaderoon. Siitähän tulee kohtuullisen edullinen retki vieläpä: bussilippu päiväksi 5 pesoa, ruuat ja juomat eivät tosin sisälly hintaan – mutta ei myöskään ärsyttävä opas.

Otimme pienen siestan bussiajelun päätteeksi. Illalliselle ajattelimme mennä myös bussilla, kun lippu oli voimassa koko päivän, klo 9-21. Menimme pysäkille kahdeksan maissa. Aikataulun mukaan bussi olisi kohdalla klo 20.12. Pysäkillä oli myös paikallisia, jotka jututtivat meitä odotellessamme. Yksi pysäkillä istujista osoittautui hotellimme portsariksi. Kello viiletti jo yli puolen ysin. Ajattelimme, että ehkäpä odottelemme sitten seuraavan bussin, sen pitäisi olla paikalla alle vartissa. Lopulta tuli kuitenkin puheeksi, että emme henganneetkaan pysäkillä ihan huviksemme, vaan odotimme kuin odotimmekin bussia. No, eihän sitä enää tänään tulisi, lopettavat kuulemma ajamisen monesti jo kahdeksan korvilla, jos ei ole pysäkeillä ruuhkaa.

Otimme siis taksin ja kysyimme kuljettajalta, mitä ruokapaikkaa hän suosittelisi läheltä valitsemaamme illanviettopaikkaa, joka oli Calle 62. Kuljettaja vei meidät viehättävän näköisen ravintolan eteen, jonka nimi oli El Rancho. Paikka oli edellisessä korttelissa iltaravintolastamme.

Palvelu on viimeisen päälle, samoin ruoka. Parasta, mitä siihen mennessä oli saatu. Pihvit (Filet Mignon) olivat valtavat, juuri sopivaa raakuusastetta ja salaatissakaan ei ollut moitteen sijaa. Hintatasosta tosin huomasi, että paremmassa paikassa oltiin. Pihviannos maksoi 11 pesoa, viini muistaakseni 17 pesoa tai ainakin jotain sinnepäin.

Illallisen jälkeen siirryimme osoitteeseen Calle 62. Nimenomaan osoitteeseen, nimittäin kuten kyiselle paikalle yleistä, ravintola oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, mutta ihmisillä on tapana hengailla kadulla, katsoa ohjelmaa, tanssia ja pitää hauskaa. Ravintola on täysin avomallinen, joten sillä ei sinänsä ole mitään väliä, mahtuuko ”sisään” vai ei. Ravintola on hyvin suosittu matkailijoiden ja paikallisten keskuudessa. Liityimme joukkoon iloiseen ja bailasimme aamutunneille.