tiistai 26. huhtikuuta 2016

Tšernobyl

Tšernobylista on vaikea kirjoittaa, vaikeampi kuin monista muista vaikeista aiheista. Yhäkin on niin paljon, mitä ei oikein ymmärretä ja tiedetä, eikä haluta uskoa. Tšernobyl koskettaa yhäkin sukupolvia ja sukupolvia, Tšernobylin ihmiskohtalot saavat surulliseksi. Pistää ajattelemaan, miten pienestä oli kiinni, ettei myös koko Eurooppa olisi asumiskelvoton. 

Vierailimme Tšernobylissä pari vuotta sitten kevättalvella. Tšernobylin vuosipäivä oli hyvin lähellä vierailuamme - sattumalta tosin. Tänään Tšernobylista on kulunut tasan kolmekymmentä vuotta.

Luin Tšernobylin jälkeen kirjan "Tšernobylistä nousee rukous", luin paljon juttuja netistä ja katsoin YouTubesta videoita. Pitkään aikaan en saanut Tšernobylia mielestäni, se tuli uniinikin. Tämä päivä taas muistuttaa tapahtumasta.

Kiova on kaunis kaupunki, olen käynyt siellä useamman kerran, mutta nyt en aio kirjoittaa Kiovasta Tšernobyl-museota enempää, vaan keskittyä päivän aiheeseen.

Tšernobyl-museo Kiovassa

 Jo Tšernobyl-museo on järkyttävä, erittäin hyvin toteutettu kylläkin.
Sadat kylät, joita meidän elinaikanamme ei enää ole.
Kellot pysähtyivät aikaan, jolloin katastrofi tapahtui.
Tässä pienoismallissa kuvataan RBMK-ydinreaktorin toimintaperiaate. 
Tieto katastrofista levisi maailmalle turhan myöhään.
Menetettyjä kyliä, alueita, ihmisiä...
Museossa ei ollut ruuhkaa talvisena huhtikuun lauantaina.

Ydinlaskeumakartta. Kovin on punaista myös Suomessa.



Vieraskirja oli hyvin kansainvälinen.


Tšernobyl ja Pripjat


Säännöt olivat tiukat, ja allekirjoitettiin muutamakin vastuuvapauspaperi oppaana toimineelle organisaatiolle. Omin päin Tsernobyliin ei ole asiaa. Poistuessamme Exclusion zone -alueelta, joka on 30 kilometriä Pripjatin ympärillä, jouduimme kulkemaan kolmesta säteilyskannerista läpi.
Muistomerkki Tsernobylin sankareille
Tsernobyliin muutti omin lupineen takaisin noin 2000-3000 iäkästä ihmistä. Heistä noin 100 oli elossa pari vuotta sitten.

Villihevosia elää 30 kilometrin erikoisalueella, jossa ei asu ihmisiä.
Normaali taustasäteily esim. Kiovassa oli 0,11 mikrosievertiä tunnissa meidän lähtöhetkellämme. Tässä oltiin kesken jääneen viitosreaktorin luona, taustalla näkyy nelosreaktori. Säteily 0,30 mikrosievertiä tunnissa.
Vasemmalla nelosreaktori, etualalla jäähdytysvesikanava.
Keskeneräiseksi jäänyt viitosreaktori, jota ei koskaan rakenneta loppuun.
Muistomerkki nelosreaktorin luona.
Nelosreaktorin luona olevalla muistomerkillä 2,34 mikrosievertiä tunnissa.
Vanha sargofagi ei enää kauaa suojaa ympäristöä nelosreaktorin säteilyltä. Tässä rakenteilla uusi sargofagi, joka valmistuu vuonna 2017, jolloin voimalan ulkonäkökin muuttuu, kun suoja laitetaan vanhan sarkofagin päälle. Kyseinen suoja on maailman suurin (275 metriä x 150 metriä x150 metriä) siirrettävä rakennelma.
Pripjat 1970-1986 R.I.P.
 
Säteilymäärä vaihteli suuresti polulla ja polun vieressä. Maa on vaihdettu tieltä ja poluilta moneen kertaan. 8,4 mikrosievertiä tunnissa.
Elämä loppui Pripjatissa kolmekymmentä vuotta sitten.
Pripjatin kaupungissa on isoja taloja, asukkaita oli vuonna 1986 noin 50 000.

Vuonna 1986 tämä oli aivan uusi huvipuisto, jota tuskin ehdittiin käyttää. Nyt yksi Pripjatin säteilevimmistä paikoista.
Aito Pripjatin kello, joka on pysähtynyt aikaan, jolloin katastrofi tapahtui 26.4.1986 klo 1.23.40.


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Ensikosketuksemme Dagestaniin


Ensikosketuksemme Dagestaniin olisi voinut olla hieman hellävaraisempikin, vaikka vierailumme oli kokonaisuudessaan erittäin hieno ja mielenkiintoinen. Mutta palatkaamme aivan alkuun:

Samalla hetkellä, kun koneen kapteeni ilmoittaa aloittavansa laskeutumisen Mahatskalan kentälle, rupeavat ihmiset availemaan kännyköitään, tekstailemaan, twiittailemaan, puhumaan puhelimessa. ”Salaam aleikum!” kajahtaa moneen luuriin.

Siinä, missä me ajattelemme, että nousut ja laskut ovat vaarallisimmat, jolloin laitteet todellakin pidetään pois päältä, isolle osalle tätä joukkoa laskeutuminen tuntui olevan merkki käynnistää elektroniset laitteensa…

Koneen aloittaessa laskeutumisen allamme näkyi vain pimeyttä. Pimeyden selitti Kaspianmeri, mutta olimme olleet siinä luulossa, ettemme saavu Kaspianmereltä päin. Ehdimme melko alas ennen kuin pienen Mahatskalan kentän valot näkyvät. Laskeuduttuamme koneessa taputetaan ja kiitetään Allahia.

Kenttä todella on pieni, etenkin saapuvien puoli. Se on aivan oikeasti vain hallipahanen, jossa ei ole edes kunnollista lattiaa, laatat on revitty pois. Ja sanon pieni vielä verratessani Mahatskalan saapuvien hallia Lappeenrannan minikenttään. Rullatessamme kiitotietä kohti kenttärakennusta emme myöskään nähneet yhtään muuta konetta koko kentällä.

Hallista ulos tullessamme pimeässä illassa vastassa oli sankka joukko vastaanottajia ja kaikenlaisia kyydin tarjoajia. Tämä joukko tungeksi ovella ja oven lähimaastossa, läpi oli oikeasti hankala päästä. Jouduimme ottamaan ihan kunnolla kosketuskontaktia paikalliseen väestöön, ja suomalaisen henkilökohtainen tila sai tässä kohtaa jo huomattavan kolauksen, vaikka juuri olimme melko tukkoisesta Pietarista saapuneet.

Tungimme itsemme läpi ja pyrkiydyimme kohti valaistua rakennusta, joka osoittautui kentän lähtevien puoleksi. Sekään ei ollut kummoisen kokoinen, mutta siellä oli sentään lattiat ja vessat. No, reiät lattiassa, mutta onhan noihin totuttu.

Seuraavaksi meidän täytyi keksiä kyyti majapaikkaamme. Sillä hetkellä olin iloinen, että olimme edellisenä iltana majoituksen varanneet, oli selkeä suunta, minne erittäin huonosti valaistulta kentältä lähteä.

Tässä kohtaa kuvaan astuu paikallisten ihmisten ystävällisyys. Kävimme pienestä puodista ostamassa vettä ja kysyimme mukavalta myyjältä, miten pääsisimme kentältä kaupunkiin. Nainen ymmärsi heti, että emme olleet ottaneet vastaan pimeiden herrojen kyytitarjouksia ja sanoi, että antaa meille edullisimman paikallisen taksiyrityksen numeron. Otimme numeron ja kiitimme.

Jostain syystä en kuitenkaan pystynyt soittamaan numeroon omalla puhelimellani. Huomasimme kenttäneuvojan tiskin ja menimme kysymään, kuinka soittaminen onnistuisi. Tämäkin nainen oli avulias ja soitti omalla puhelimellaan taksifirmalle, ja pian meillä oli tiedossamme meille tilatun taksin rekisterinumero.

Auto tulikin, mutta ei toki sellainen, jolla olisi taksijuusto katolla tai jotain muita taksiautoon viittaavia härpäkkeitä, mutta koska rekisterinumero ja merkki täsmäsivät, hyppäsimme kyytiin. Venäläiseen tyyliin kysyin tietenkin heti ensimmäiseksi, mitä matkamme maksaa. Kuljettaja totesi, että taksit ajavat mittarilla. OK. Neuvojanainen oli kuitenkin ennakkoon vinkannut, että viisisataa ruplaa tulisi mitä luultavimmin riittämään, joten jonkinlaiset neuvotteluasemat meillä olisi, jos mittari laukkaisi omaa tahtiaan.

Lähtiessämme matkaan Mikko oli laittamassa turvavyötä kiinni, niin kuljettaja totesi nauraen, että olette tulleet Dagestaniin, ei täällä tarvitse käyttää turvavöitä. Myöhemmin meille selvisi, että Dagestanissa ajatellaan monista säännöistä ja jopa Venäjän laeista, etteivät ne päde Dagestanissa - niin hyvässä kuin pahassakin.

Kuljettajamme oli aivan liian sosiaalinen ja puhelias meidän väsymystilaamme nähden. Hän kehui vuolaasti Dagestania ja Mahatskalaa, tarinaa tuli historiasta nykypäivään. Saimme moninkertaiset moitteet, kun kerroimme viipyvämme heidän vierainaan vain neljä päivää. Tutustumiseen tarvittaisiin kuulemma ainakin kaksi viikkoa, paras olisi, että voisimme olla kuukauden. Sitten hän totesi, että kun aikaa on näin vähän, emme ehdi nukkua vierailullamme ensinkään.

Kuljettajamme kertoi myös Dagestanin monimuotoisuudesta etnisten ryhmien ja kielten suhteen. Dagestanissa asuvia kansoja ovat avaarit, darginit, kumykit, lezgit, lakit, azerit, tabasaranit, tšetšeenit, nogait, rutulit, agulit, vuoristojuutalaiset, venäläiset. Lisäksi vielä pieni määrä tšahureita, osseetteja, taatteja, ukrainalaisia, balkaareja ja tataareja. Kuljettaja oli oikein otettu, kun kerroin lukeneenikin aiheesta jo etukäteen. Hän kertoi itse olevansa dagestanilainen, etninen kumyki, ja että dagestanilaiset eivät ole venäläisiä.

Hän oli myös kiinnostunut, mistä me olemme kotoisin. Kerroimme olevamme Suomesta. Tyypillä ei ilmekään värähtänyt, ja hän jatkoi kyselemällä, paljonko meillä on asukkaita. Ja viisi miljoonaa ei hänen mielestään ole kovin vähän. Hetken kuluttua hän kysyi, mitä muita kaupunkeja siinä Suomen lähellä on. Sitä seuraava kysymys oli, että onko meillä käytössämme dollarit vai joku ihan oma raha. Kerroin eurosta, jota on edeltänyt Suomen markka. Euron herra tunnisti.

Kun majapaikkamme löytyi, mittari näytti 460 ruplaa. Herra oli todella yllättynyt, kun annoimme 500 ruplaa, emmekä halunneet vaihtorahaa. Pietarissa taas kuljettaja antaisi ”noin pienen” vaihtorahan takaisin vain pyydettäessä.

No, kun vertaa siihen, että bussilla täällä voi ajaa kaupungista toiseen kymmenellä ruplalla, olisi tuosta vaihtorahasta riittänyt meille kahdelle koko seuraavan päivän bussirahoiksi.