perjantai 28. marraskuuta 2008

Lumisessa Pietarissa marraskuussa 2008: Päivä 2: Dynasty-hotelli, ravintola Solntse ja tietoa muutamasta muustakin hostellista ja hotellista

Toiseksi yöksi päätimme sitten etsiä eri majoituksen. Ajattelimme jatkaa valitsemallamme linjalla ja lähteä ihan hakuammunnalla kokeilemaan onneamme. Päätimme ottaa hotellin vastapainoksi hostelliyölle, jos kohtuuhintainen osuisi reitillemme.

Majoitustahan Pietarissa on tarjolla aivan laidasta laitaan, ja paljon. Etenkin viime vuosina Pietariin on ilmestynyt pieniä hotelleja ja hostelleja valtavat määrät. Cuba-hostel on kohtuullinen valinta, jos on pitemmällä reissulla pienellä budjetilla, ja haluaa keskustamajoituksen. Jos on pienen porukan parin yön reissusta kyse, löytää euromääräisesti pienehköllä lisäsatsauksella tasokkaammankin majoituksen.

Edullisia asuntoloita on tarjolla myös kauempana keskustasta, jolloin hinta putoaa entisestään. Toisaalta matkustamiseen Pietarin sisällä menee sitten rahaa ja aikaa. Halvin asuntolamajoitus näytti tällä hetkellä olevan 150 ruplaa/yö/naama, löysimme muutamia tällaisia ilmoituksia pylväistä. Jätimme tällä kertaa asuntolan kuitenkin väliin, kun ilmoituksissa ei ollut mitään sijainnista tai muustakaan, vain puhelinnumero. Tuon edullisempaa yöpyminen ei kyllä enää tänä päivänä Pietarissa oikein voi olla. Noissa asuntoloissa vaan on aina oma vaivansa huoneen varaamisessa, osoitteen löytämisessä, turvallisuuden varmistamisessa sekä muissakin vaihtelevissa seikoissa, kuten esimerkiksi asuntolan ovet voivat olla yöaikaan lukossa, jolloin niistä ei sitten kuljeta kumpaankaan suuntaan ilman erillisiä järjestelyjä. Netistähän näitä asuntoloita ei löydä, vaikka hotellit ja hostellit alkavatkin olla aika kattavasti siellä.

Tässä muutamia hotelleja, jotka olivat kulkureittimme varrella, ja joita kävimme kysäisemässä:

Stony Island -hotelli: Ruokapaikkaa etsiessämme bongasimme vasta valmistuneen Stony Island (Стоуни Айслэнд) -hotellin. Hotelli oli oikein kivannäköinen, ja kävimme kysymässä hintaa. Standardihuone kahdelle oli 2288 ruplaa/yö. Ei paha, kun kyseessä oli uusi hotelli kaikin mukavuuksin ihan hyvällä sijainnilla. Tämä! Paitsi että seuraavaksi yöksi ei sitten tietenkään ollut enää vapaita huoneita :( Hotellin sivu netissä: http://stonyisland.ru/lomonosova/

Rossi hotel: hieno ja hyvä sijainti, mutta hinta karkaa: kahden hengen huone 5500 ruplaa/yö. Nettisivu: http://www.rossihotels.com/rus/

Kristoff-hotelli: oli ihan hienon oloinen, mutta myös hienon hintainen: lähtöhinta kahden hengen huoneelle oli 4500 ruplaa/yö. Nettisivu: http://www.kristoff.ru/

The Fifth Corner -hotelli (Бизнес отель Пятый Угол): oli tyylikäs ja vaikutti ihan kivalta, mutta hintaakin sitten oli kahden hengen standardihuoneelle 4250 ruplaa/yö. Hotellin sivu netissä: http://www.5ugol.ru/

Sinänsä melko turhaa listata kauheasti näitä hotelleja ja hostelleja, suurin osa löytyy helposti netistä valokuvineen, hintoineen ja kaikkineen. Googleen siis vaan Pietarin hostellit/hotellit tms. ja lähes millä kielellä vaan (hostels St. Petersburg...), niin johan alkaa tapahtua. Toisaalta tällaiset haut vievät yleensä jonkin hostellivarausjärjestelmän sivuille, joilla hinnat voivat poiketa todellisista. Mutta sitten etsii lisäksi vaan kyseisen majoitusliikkeen oman kotisivun.

Tietenkin kannattaa listata ne mestat ihan blogitasollakin, joista on jotain erityistä kerrottavaa, joko hyvää tai huonoa. Ja näitä huonehintoja katsellessa kannattaa huomioida, että lähes kaikki paikat hinnoittelevat huoneensa sesonkien mukaan. Kesällä ja juhlien aikoihin hinnat voivat olla huomattavasti korkeammat kuin nyt, kun on "low season".

Lempimajoitukseni kautta aikojen on ollut asuntola, jolla ei ole edes nimeä, ja joka ei majoita virallisesti muita kuin venäläisiä opiskelijoita – majoitus on kuitenkin usein onnistunut pienellä neuvottelulla.

Tässä hotelli, johon kävelykierroksen jälkeen päädyimme mukavan sijainnin, kohtuullisen hinnan ja mukavuudenhalumme siivittäminä:

Dynasty (Династия): (Kuva alla.) Viime vuonna avattu pienehkö hotelli yhden metroaseman (Dostojevskaja) päässä Nevskistä. Kahden hengen huone maksoi 2800 ruplaa. Hintaan kuului myös aamiainen. Huone oli viihtyisä ja iso. Huoneessa oli telkkari, tyylikäs kylpyhuone kylpytakkeineen, valtava tuplasänky (valittavissa myös erilliset sängyt). Nettisivu: http://www.eurasia-hotel.ru/dn/, http://www.eurasia-hotel.ru/


Edelliseltä reissultamme mainitsisin kaksi hostellia, joissa molemmissa oli omat pienet epäkohtansa, vaikka hinta ja sijainti olivat ihan järkevät:

St. Petersburg International Hostel: (Kuva alla.) Tämä hostelli on toiminut Pietarissa iät ja ajat, ja tuntuu olevan (reppu)matkaajien suosiossa. Huonehinnat dormitoryssa alkavat noin 500 ruplasta/yö/naama, hintaan kuuluu lakanat ja vaatimaton aamupala. Meillä vaan oli viimeksi hieman epämiellyttävä yöpymiskokemus, koska aamulla heräsimme kehot täynnä pieniä näppylöitä. Liekö itikoiden aikaansaamia vai joidenkin sängyssä viihtyvien lutikoiden tms. En tosin ole kuullut muilla samanlaisia kokemuksia, mutta näin meillä. Samanlaisia näppylöitä olen kyllä saanut Viipurin Viipuri-hotellistakin kerran, muilla kerroilla sitten taas en. Nettisivu: http://www.ryh.ru/index.htm

Puppet hostel: (Kuva alla.) Hinta alkaen samoista kuin edellisessä. Sijainti suuren ja vilkkaan tien läheisyydessä vähän häiritsi nukkumista. Autoja viuhahteli tuhatta ja sataa ohi kaiken yötä. Korvatulpat auttoivat. Lakanat ja vaatimaton neukkutyylinen aamupala kuuluivat hintaan. Netissä: http://www.hostel-puppet.ru/


Solntse-ravintola:

tiistai 25. marraskuuta 2008

Lumisessa Pietarissa marraskuussa 2008: Päivä 1: Cuba-hostelli ja ravintola Korovaja

Matkakertomus keskittyy reissumme majoituskuvioiden valottamiseen. Arvostelen myös pari matkan aikana testaamamme ravintolaa. Ravintola-arvostelut löytyvät myös erillisinä juttuinaan blogistani Maistamista.

Herätyskello soi seiskan jälkeen perjantai-aamuna 21.11.08. Hetken mietimme, jäädäkö petiin jatkamaan unia vai hypätäkö kahdeksalta Pietarin bussiin. Kaunis aurinkoinen pakkasaamu kuitenkin houkutteli lähtemään reissuun.

Bussi vei mukavasti Lappeenrannasta rajan yli Viipuriin, josta jatkettiin lounaan jälkeen paikallisjunalla - sellaisella paremmalla kuitenkin - Pietariin. Kyllä tällä järjestelyllä budjettimatkalainen parhaimmillaan jopa sellaisen 15 euroa suuntaansa säästää. Ja eipähän tarvitse istua koko päivää tylsässä bussissa, kun bussi sitä paitsi eteneekin junaa hitaammin. Tosin joka aseman koluava halvin paikallisjuna tekee kyllä hitausennätyksen.

Matkaan varustauduttiin kartalla, ja ekan yön majoitukseksi ajattelimme kysyä kaverin suosittelemaa hostellia paikan päällä. Matkavalmistelumme osoittautuivat tällä kertaa kuitenkin hieman epäonnistuneiksi, hostellin osoite unohtui tarkistaa ja kartta paljastui Bulgarian kartaksi! Toisaalta hostelleja riittää ja karttoja saa uusia ;)

Cuba-hostel löytyi kuin löytyikin, kun kävimme etsimässä osoitteen netistä heti Pietariin saavuttuamme. Kaukana hostellista emme olleet, sillä tiesimme etsiä Kazanin tuomiokirkon lähettyviltä.


Cuba hostel: http://www.cubahostel.ru/
Cuba-hostellin sijainti on vertaansa vailla. Kazanin tuomiokirkolta ja Nevskiltä hostellille kävelee valehtelematta viitisen minuuttia, eikä lähimmälle metroasemallekaan ole kuin noin kymmenen minuutin kävely. Hinta ei ole paha, kun sijaintia katsoo. Yöpyminen maksoi 500–650 ruplaa/yö/naama, joka on nykyisellä kurssilla noin 14–18 euroa.

Sen sijaan hostellissa on mitä ilmeisimmin hyvin eritasoisia huoneita. Kaveri, joka hostellia suositteli, muistaakseni mainitsi yöpyneensä juuri remontoidussa kahdeksan hengen dormitory-huoneessa. Me yövyimme pienessä, pimeässä ja likaisehkossa "peruskuntoisessa" neljän hengen dormitory-huoneessa, joka haisi tupakalta. Ensiksi meidät oltiinkin laittamassa huoneeseen, jossa joku oli parasta aikaa röökillä, mutta onneksi vaihtoivat huoneen automaattisesti huomattuaan tilanteen. Ja tässä hostellissahan ei siis saa polttaa...

Meidän lisäksemme marraskuisena perjantai-iltana hostelliin oli majoittunut lähinnä venäjää äidinkielenään puhuvia nuoria ja nuoria aikuisia, vaikka sesonkiaikoina se on kuulemma suosittu myös eurooppalaisten ja muiden (reppu)matkailijoiden keskuudessa.

Jotain pieniä epäkohtia yöpaikassamme oli tällä kertaa havaittavissa: Vessoista loppui paperi jo alkuillasta, ja vessojen kunto lähenteli jossain vaiheessa iltaa jo sietokykyni rajoja. Tästä en kerro enempää, melko paska homma.

Meno asuntolan yhteisissä tiloissa (joista yksi sijaitsi meidän huoneemme oven edessä) koveni iltaa kohti, ja hiljaisuuden tullessa klo 23 ilo oli jo ylimmillään, jatkuen vielä kolmeen aamuyöllä. Joku rymisteli meidän ovenkahvassakin muutamaan otteeseen yön aikana. Ensimmäiset suihkuttelijat, kolistelijat ja huutelijat ilmestyivät käytävään kuuden maissa aamulla. Yöunet jäivät hieman vähille.

Mielenkiintoinen piirre hostellissa oli myös se, että emme löytäneet yhtään peiliä. Ei ollut vessoissa, käytävillä, ei meidän huoneessamme eikä pesutilassakaan. Suihkutilassa jos sellainen oli, se jäi näkemättä, suihkua ei katsastettu, kun se oli melkein koko ajan varattu. Toinen huomionarvoinen seikka on höyhentyynyt, etenkin näin allergikolle. Meidän huoneestamme löytyi kolme höyhentyynyä, mutta onneksi kuitenkin yksi ilmankin höyheniä.

No, jos on nillitystä, niin on toki hyvääkin kerrottavaa. Kuten sanottu, sijainti on erittäin keskeisellä paikalla. Henkilökunta on ystävällistä, saimme jopa puhuttua neljän hengen dormitory-huoneen yöksi vain meille kahdelle, että tavarat sai pitää ihan levällään yms. Lakanat kuuluivat hintaan, pyyhkeet eivät. Aamupalaa ei tosin ollut tarjolla. Ilmainen netti oli, mutta se oli kyllä koko ajan varattu. Jääkaappi oli yhteisissä tiloissa, samoin vedenkeitin, keittolevy ja telkku. Periaatteessa kaikki tarvittava on, paitsi se vessapaperi ja peili ;)

Korova-ravintola: http://decadencegroup.ru/korova/

Bongasimme Korova-ravintolan Pietarin kuukausiohjelmalehdykäisestä. Kuten arvata saattaa, sinne eivät päädy edukkaimmat kulmakuppilat, vaan niiden paikkojen hinnoissa näkyy, että niillä on varaa mainostaa matkailijoille tarkoitetuissa lehdykäisissä. Mikkoa kuitenkin himotti pihvipaikka, joten Korovaan sitten suuntasimme.

Melko hinnakkaita ruuat olivat, pihviannos tuli maksamaan reilut kolmisenkymppiä euroissa. Viiniksi olisimme halunneet Beaujolais-viinin, jota ravintola mainosti edullisena uutuutena. Mutta kappas vaan, edullista viiniä ei ollutkaan enää jäljellä. Muut viinit olivat sitten sen verran hinnakkaita, ettemme raaskineet pulloa ottaa, vaan lasilliset saivat riittää sille illalliselle.

Alkupalaksi meillä oli ceasar-salaattia ja fetasalaatti. Pääruuaksi Mikolla oli pihvi ja miulla jotkut kanajauhelihapalleroiset (alakuva). Miun annos ei ollut kovin arvokas, mutta ihan ok. Mikon hintava pihvi oli oikein maukas. Tosin yhden yhtä kasvista tai salaatinlehteä ei kumpaankaan annokseen kuulunut. Saimme olla tyytyväisiä, että olimme tilanneet alkusalaatit.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2008

Kuuban 14. matkapäivä: Kottiin pihhaan

18.1.2008 perjantai
Maalla ja ilmassa

Koneessa läpättiin valot päälle joskus ennen yhtätoista (Amsterdamin aikaa), koska ennen Amsterdamiin laskua tarjoiltiin vielä rupunen aamiainen. Herääminen ei vaan millään tahtonut luonnistua. Elimistö oli vakaasti sitä mieltä, että kello oli vajaa neljä aamuyöllä, kuten Kuubassa olisi ollut.

Amsterdamissa vaihtoaika ei muodostunut kovin pitkäksi, koska olimme tunnin myöhässä sinne saapuessamme. Ehdimme ottaa vähän syömistä, ja sitten olikin lähdettävä etsimään lähtöporttia. Matkalla lähtöportille ehdimme piipahtaa parissa kaupassa. Olisin mielelläni kierrellyt ainakin parissa sadassa kaupassa, mutta aika ei antanut periksi. Amsterdamin kentällä kyllä viipyisi vaikka kokonaisen päivän, niin paljon tutkittavaa monen sortin kaupoissa on.

Koneeseen pääsimme ajallaan, mutta jostain syystä homma ei edennyt. Pian tulikin kuulutus lentokapteenilta, joka totesi, että näyttää siltä, ettei hän saa lentää meitä Helsinkiin. Siis hetkinen! Mies totesi, että teille on kutsuttu jo uusi lentokapteeni, joka itse asiassa saapui koneeseen juuri samaisella hetkellä. Tälle ensimmäiselle lentokapteenille oli ilmeisesti siis buukattu liian monta lentoa yhteen putkeen, jonka takia kapteenia piti vaihtaa.

Lento Amsterdamista Helsinkiin tuntui naurettavan lyhyeltä. Istumajärjestys koneessa hämmensi. Kaikki pariskunnat ja matkaseurueet oli istutettu sikin sokin koneeseen kuka kenenkin viereen. Aivan tolkutonta, että seurueita sekoiteltiin, ja kuitenkin niin, että pienellä mulkkailulla kaikki pääsivät istumaan ”omiensa” viereen. Miksi ihmeessä yhtä aikaa tsekanneita ei laitettu saman tien vierekkäin, vaan nähtiin vaiva sirotella seurueen jäsenet ympäriinsä? Tyhjää tilaa koneessa oli kyllä.

Helsinki-Vantaan kentältä jatkoimme pikapikaa taksilla Tikkurilan asemalle, ja ehdimme justiinsa seuraavaan Lappeenrannan junaan. Junassa nuokuimme koko matkan. Kotona olimme yhdeksän maissa perjantai-iltana, kun matkaan olimme lähteneet Havannasta torstaina neljän maissa iltapäivällä. Havanna-Lappeenranta matkan taitoimme siis noin vuorokaudessa (huomioiden 7 tunnin aikaeron), joka on hyvin, sillä odotusaikaa meillä ei ollut häiritsevästi missään välissä.

lauantai 29. maaliskuuta 2008

Kuuban 13. matkapäivä: Lähtö lähellä

17.1.2008 torstai
Havanna
Tuliaisostoksia
Jännitystä kentällä
Uupunutta porukkaa koneessa


Herätessämme aamulla aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Aamiaisen kävimme nauttimassa kasin maissa. Sitten pakkasimme loppuun ja lähdimme kaupungille kuvailemaan ja ostelemaan tuliaiset.


Kävelimme rommisikarikauppaan (Partagas) suunnilleen suorinta reittiä, mutta takaisin hotellille seikkailimme pienempiä kujia pitkin. Kuvasimme matkalla lähikulmiamme. Lähimmästä lihakaupastakin nappasimme kuvan:


Tapasimme myös mukavan paikallisen naisen, joka oli espanjan opettaja, opettanut Suomen jonkin aikaista suurlähettilästä / konsulia. Hän antoi osoitteensa, mutta epäili, ettei välttämättä saisi kirjeitämme sensuurin takia. Mutta lupasi itse kirjoittaa. Meinaan ehdottomasti kirjoittaa hänelle, josko vaikka menisivät kirjeet perille. Olisi kiva kysellä vähän lisää Kuuban tilanteesta. Matka herätti paljon kysymyksiä, joihin ei näin lyhyellä maahan tutustumisella saatu vastauksia. Ja nekin vastaukset, joita saimme, luimme ja löysimme netistä, olivat paikoitellen hyvin ristiriitaisia.

Kävelyreissusta kuumissamme halusimme vielä hetkeksi altaalle puljaamaan. Uiskentelimme Mikon kanssa pitkät tovit. Sitten olikin aika käydä lounaalla.

Valitsimme lähimmän ravintolan, joka oli Gitana. Paikka oli vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä hotellilta, melko ränsistyneellä alueella, mutta sisältä erittäin siisti ja miellyttävä. Palvelu oli ihan vauhdikasta, kun kerroimme, että meillä oli vain vähän aikaa. Ruuat maistuivat meille nälkäisille, vaikka kreolitapaan melko olivatkin mausteettomia, ja annokset suuria.


Hintataso oli edullinen. Ruuat maksoivat kalleimmatkin keskimäärin alle 10 pesoa, drinkit 1,5 pesoa, alkusalaatit 1-3 pesoa, viinipullo olisi ollut 15 pesoa, mutta päädyimme lasilliseen, joka maksoi vain 2 pesoa.


Vaikka tässä paikassa ruoka olikin aivan ok ja puutetta ruokatuotteista ei ollut - tai ainakaan se ei annoksissamme näkynyt, kuubalaisesta ruokakulttuurista kertoo jotain vanha kuubalainen sanonta "Vallankumous epäonnistui kolmessa asiassa. Ne ovat: aamiainen, lounas ja päivällinen.".

Sitten alkoikin jo kotimatka. Lähdimme bussilla kohti lentokenttää. Jätin käyttämättä jääneet hygieniatarvikkeet oppaalle, joka oli ehdottanut, että voisi jakaa ne tarvitseville. Kyniäkin jätimme bussin kuljettajalle ja oppaalle.

Matkatavaroiden jättötiskillä hieman jännitti, koska tiesimme laukkujemme painavan himppusen liikaa. Olimme varanneet jo muutaman peson virkailijan lahjontaa varten, koska viralliset ylipainomaksut ovat huomattavan kovat. Ylipainosta, jota isommassa laukussa oli reilu 8 kiloa, ei tullut kuitenkaan huomauttamista, vaikka Mama laukun painon huomatessaan huokaisi ääneen ”Ohhoh!”. Kurtistimme Mamalle varoittavasti kulmiamme, mutta virkailijalla ei ilmekään onneksi värähtänyt.

Mielenkiintoista Kuubasta lähdettäessä on maasta poistumismaksu, joka tuli suorittaa heti matkalaukkujen ruumaan laittamisen jälkeen, ennen turvatarkastusta. 25 pesoa, niin pois pääsee. Mikollahan tätä rahaa ei sitten kuitenkaan ollut, mutta ajattelin armeliaana lunastaa kultsukkani pois Kuubasta.

Lentokentällä meillä oli vielä aikaa tehdä ostoksia, ja melko hyviä tuliaisia sieltä saikin ostettua verrattuna kaupunkeihin, Havannaan tai Varaderoon. Rommit ja sikarit kannattaa toki ostaa jo ”maissa”, mutta suklaata, tilpehööriä, paitoja, kortteja, koruja, kirjoja, musiikkia yms. löytää hyvin vielä lentokentältäkin. Ja siinä missä Havannassa olisi mennyt päivä tuon kaiken roinan paikantamiseen kymmenestä eri kaupasta ja kojusta, olivat kaupat hyvässä järjestyksessä ilmastoidulla lentokentällä. Hintaa oli varmasti tullut peso jos toinenkin lisää, mutta kohtuuttomia hinnat eivät kentällä missään nimessä olleet.

Ostimme lentokentältä paljon kehuttua kuubalaista kahvia, suklaata, musiikkia, rommia matkamuistopulloissa ja pari tuliaispaitaa. Hienoa taidettakin olisi ollut, mutta käsityötaide kannattaa ostaa kaupungilta ja toreilta, kentällä ei enää tinkiminen nimittäin juuri onnistu.

Kone lähti Havannasta lähes tunnin myöhässä, koska odotimme erästä matkalaista. Tällaisilla pitkillä lennoilla ei matkustajaa jätetä ihan helposti koneesta, jos tiedetään, että tulossa on.

Kun kone vihdoin lähti, oli ilta jo pitkällä. Ruokatarjoilun jälkeen kävimmekin nukkumaan ja matkustamon valot sammutettiin. Enemmistö koneesta vaipui uneen, kuten meidänkin seurue – onneksi lentäjä ilmeisesti ei.

perjantai 28. maaliskuuta 2008

Kuuban 12. matkapäivä: Maleconilla maleksimista

16.1.2008 keskiviikko
Havanna
Lötköilyä altaalla auringossa
Maleconin lähiseutuja

Maailmankuulu El Aljibe

Malecon yöllä

Aamu valkeni kauniina ja aurinkoisena ensimmäistä kertaa Havannassa olomme aikana. Aamiaisen nautimme jo totuttuun tapaan vaatimattomasti. Sitten teki mielemme testata hotellin upeilla maisemilla varustettu kuudennessa kerroksessa sijaitseva uima-allas.

Kun vihdoinkin sää suosi, viihdyimme altaalla niin hyvin, että puljailun ja korttien kirjoittelun lomassa söimme välipalan altaalla. Ruuan taso oli ihan jees ja hinta matala, nälkä lähti.

Koko päivää ei erkkikään vietä altaalla, joten iltapäivällä lähdimme käveleksimään Maleconille, Pradolle (kuvassa alla) ja muille lähiseuduille. Nautimme maisemista ja tunnelmasta – kuvasimme myös paljon.

Aurinko porotti, ja pysähdyimme lähikuppilaan tankkaamaan vettä. Vessasysteemi oli erikoinen: Vessamummo tarjosi paperia ja vesipullon hyyssykkään mukaan. Paperin tarkoituksen arvasin, ja vesipullonkin sitten kun huomasin, ettei vessassa voi pestä käsiä, saatikka vetäistä vessaa ilman vesipulloa. Onneksi en ottanut hörppyä vesipullosta, se oli muihin tarkoituksiin se :D

Mukavasti tuli kuvattua Malconin liikennettä ja lähiseutuja.

Kun sitten vihdoin maltoimme palata hotellille, olivat Deauvillen käytävät pimeänä Maman kerroksessa, ja Maman oli kutsuttava turvamies saattelemaan huoneeseen. Haha, oliko joku varastanut lamput kuten ”kultaisella” 90-luvulla kaikkein isojen talojen käytävistä :D

Illalla menimme syömään El Aljibeen Miramariin. Ruoka oli kreoliruokaa, mutta huomattavasti paremmin maustettua ja muutenkin tasokkaampaa kuin monessa aiemmin kohtaamassamme paikassa. Hintataso oli selkeästi kuitenkin korkea. Pääruoka oli jokseenkin edullisimmillaan 12 CUC, tosin siihen kuului jo salaatti, eli ei loppujen lopuksi ihan paha hinta kuitenkaan. Viinien hinnat sen sijaan olivat kovat, alkaen 18 CUC päätyen satojen pesojen pulloihin.

Illallisen jälkeen saavuimme hotellille varsin ajoissa. Hetken lepäiltyämme päätimme Mikon kanssa vielä siirtyä hotellin diskoon. Diskon kuumuuden, savuisuuden ja surkean juomatarjonnan tuloksena siirryimme hotellin aulabaariin, ja siitä vielä Maleconille jakelemaan kerjäläisille kyniä ja katselemaan meininkiä, sekä aivan upeaa Havannan kuutamoa. Ja niin kuin meitä oli tästä varoitettu – yö Maleconilla!!1! - ja kamalan vaarallistahan se olikin ;) Eiku.

Maleconilla oli siis varsin rauhallista, ja istuskelimme mielellämme leudossa yössä ja seurasimme Kuuban yön tapahtumia. Olihan kuitenkin meidän viimeinen ilta Havannassa ja Kuubassa, eli vaikka miten nukutti, oli kukuttava vähintään aamuun asti.

Kuuban 11. matkapäivä: Havannaa

15.1.2008 tiistai
Havanna

Ympäri Havannaa

Tropicanassa

Mama herätti meidät kahdeksalta mennessään aamiaiselle, vaikka kello olisi ollut herättämässä vasta yhdeksältä. Menimme sitten kaikessa rauhassa aamiaiselle ja jäi vielä hetki aikaa aamiaisen jälkeen kirjoitella matkapäivyriä, latailla ja tyhjennellä kameroita. Klo 10.30 lähdimme amerikanrauta-ajelulle ympäri Havannaa.

Ajelu oli antoisa sateisesta säästä huolimatta, sää kuitenkin aiheutti sen, että emme vaan saaneet yhtään avoautoa käyttöömme retkelle. Kaupungista sai hyvän kokonaiskuvan ja selityksen löytyivät myös oikeastaan kaikille kämppämme ikkunoista näkyville vaikuttaville rakennuksille, linnoituksille yms.

Kävimme monenlaisissa paikoissa. Tärkeimmillä etapeilla pysähdyimme katselemaan ja kuvaamaan. Opaskin oli matkassa, ja pysäkeillä kertoi historiaa ja nykypäivää. Eri etappien välit opas vuorotteli aina eri autoissa. Kuvia tuli kyllä otettua myös auton ikkunasta aina sateen hellittäessä. Onneksi tänään ei satanut yhtään niin paljon kuin eilen, kuten sanonta kuuluu.

Kävimme katsomassa entistä tärkeintä ”mafiahotellia”, joka on hotel Nacionale. Toinen huomattava mafian kehto on ollut meidän hotellimme Deauville, mutta Nacionale tarjoaa huomattavasti hienommat puitteet. Molemmat hotelleista sijaitsevat Maleconin tuntumassa, mahtavien merimaisemien avautuessa Maleconin takaa. Suurin mafiatapaaminen Nacionale-hotellissa oli aikoinaan naamioitu Frank Sinatran konsertiksi. Ja tokihan tapahtuma oli konsertti, osallistujat vain olivat kaikki mafian edustajia.

Emme päässeet Maleconia kovin pitkästi eteenpäin, kun teimme jälleen pysähdyksen. Tällä kertaa kyseessä ei ollut nähtävyys, vaikka kai senkin sellaiseksi voi laskea: Pysähdyksemme johtui yhden retkemme kaaran hajoamisesta. Vähän aikaa kuljettajat kurkkivat pellin alle ja sitten matka taas jatkui.

Matkalla Maleconilta Miramarin kaupunginosaa kohti pysähdyimme Vedadossa katsomassa USA:n ”asioidenhoitotoimistoa”. Kuuballa ja USA:lla kun ei ole diplomaattisuhteita, niin ei myöskään USA:n lähetystöä ole Kuubassa. Paikka on erittäin tiukasti vartioitu, koska Amerikan vastaiset mielenosoitukset yms. sijoittuvat usein kyseisen paikan läheisyyteen. Mekin pysähdyimme turvallisen matkan päähän katsomaan rakennusta. Kohdallehan ei edes saa pysähtyä.

Seuraavaksi ajelimme Miramarin hienostokaupunginosassa. Tässä kaupunginosassa sijaitsevat lähestulkoon kaikki muiden maiden edustustot ja lähetystöt. Näkymät eivät olleet ollenkaan ränsistyneet, päinvastoin.

Havannan valtavan vihreässä ja suuripuisessa metsässä näimme santeria-uskonnon uhrausmenojen jäljiltä raatoja ja luurankoja. Kärpäset pörräsivät uhrattujen eläinten maallisten jäännösten ympärillä ja raatolinnut päivystivät lähipuiden oksilla hyökäten takaisin ateriansa kimppuun heti, kun hajun karkottamana poistuin uhrauspaikalta.

Pedro Juan Gutierrezin kirjasta Likainen Havanna-trilogia olen nyt Kuuban matkan jälkeen oppinut, että santeria-uskonnon harjoittajia on Kuubassa kutsuttu nimillä santero (mies) ja santera (nainen).

Kävelimme Havannan suurimmalla hautausmaalla, joka oli todella upea ja vaikuttava. Kummalta vaan kuulostaa perhehaudat, joissa ruumis saa levätä kaksi vuotta ja tämän jälkeen tuhkauurna otetaan haudasta pois ja annetaan sukulaisille, että seuraava kuollut mahtuu hautaan. On tietysti ymmärrettävää, että suurellakin hautausmaalla on aika vähän tilaa haudata jatkuvasti uutta porukkaa. Havanna on kuitenkin rakennettu noin miljoonalle ihmiselle, ja nyt siellä on arvioiden mukaan jo kolme miljoonaan asukasta. Tiuhaan asutaan ja tiuhaan haudataan.

Retkemme eräällä etapilla kävimme kukkulalla, jossa sijaitsi kaupungin ainoa Jeesus-patsas. Fidel oli tuumaillut, että vaikka uskonto ei olekaan juttu eikä mikään, jokaisessa kaupungissa voi yksi Jeesus päivystää. Kukkulalla oli myös Che Guevaran entinen talo. Talo sijoittuu aivan Havannan linnoituksen kupeeseen. Maisemat kukkulalta olivat upeat, harmillista vaan, että tuhnu sää sai luotua kuviimme melkoista tuomiopäivän tunnelmaa.

Ostin paikallisen peson kukkulalla päivystäneiltä kauppiailta. Tai no, virallisesti se on 3 paikallispesoa, mutta muuta arvoahan sillä ei oikeastaan ole kuin matkamuistona. Hieno Che Guevaran kuva siinä kyllä seisoo. Maksuksi paikallispesosta (CUB) kävi mikä tahansa vaihdettava raha, pieninkin eurokolikko tai turistikolikko (CUC). Totuushan kuitenkin on, että pieninkin turistiraha on arvokkaampi ostovoimaltaan kuin paikallispeso.

Reissullamme näimme myös vallankumousmuistomerkin ja -aukion, jolle mahtuu ihan sikana ihmisiä kuuntelemaan Fideliä - tai Raoulia.


Aukion ympärillä on Kuuban ministeriöt.

Retken päätteeksi ajoimme vanhaan kaupunkiin – niin pitkälle kuin autoilla pääsee – ja jatkoimme pienen matkan jalan hotelli Floridaan, jossa söimme lounaan. Lounas oli aivan ok, joskaan ei kovin vaikuttava. Melko peruskreoliruokaa.

Lounaamme aikana bongasimme kadulta sirkuskulkueen:


Kello oli jo lähes neljä, kun lähdimme Florida-hotellilta kävelemään vanhaan kaupunkiin. Yritimme löytää pattereita Maman kameraan. Olimme saaneet ohjeet etsiä kamerakauppoja ja marketteja. Löysimme molempia useita, mutta pattereita ei vaan ollut yhdessäkään myynnissä. Tai no, itse asiassa yhdestä isommasta tavaratalosta löysimme pattereita, mutta ne olivat ladattavia. Hintakaan ei ollut ollenkaan paha. Paha oli vaan se, että patterilaturia ei ollut tarjolla, eli eipä niillä pattereilla ilman laturia paljon tee.

Patterien etsimisen lomassa rupesimme metsästämään myös nettipaikkaa. Kävimme hotelli Parque de Centralissa, jossa tiesimme olevan nettipaikkoja, mutta kaikki nettipisteet olivat varattuja. Seuraavaksi päädyimme hotelli Plazaan kyselemään nettiä. Hotellin aulassa oli kolme nettipistettä, joista kaksi oli vapaana. Ostimme tunnin nettiaikaa. Vastaanottovirkailija vakuutti, että yhdellä kortilla pystyi kaksi olemaan yhtä aikaa netissä. Näin homma toimi Tunisiassa nettikahviloissa, mutta eipä sitten kuitenkaan Kuubassa. Jouduimme ostamaan vielä toisen kortin. Tunti netissä maksoi 7 pesoa, joka on aika suolainen hinta verrattuna mihin tahansa muuhun tuntemaamme nettikuppilaan. Tunnissa Mikko ehti googlettaa hyviä tuliaissikareita ja mie kävin läpi sähköpostiani. Mama teki tuliaisostoksia läheisessä matkamuistokaupassa. Tässäkin paikassa oli myytävänä ladattavia pattereita, mutta ei laturia, hienoa.

Kello oli jo paljon, rupesi pimenemään, ja niinpä otimme taksin hotellille. Matka ei olisi ollut hurjan pitkä, mutta halusimme hetkeksi lepäämään, koska illalla oli vielä edessä Havannan kuuluisa Tropicana show, ja Tropicanaan olisi hyvä lähteä siirtymään ajoissa.

Levättyämme hetken söimme allasbaarissa pientä iltapalaa, koska emme olleet tilanneet illallista Tropicanaan. Lipun hintaa kuului kuitenkin jotain pientä purtavaa ja juomia – etenkin rommia. Hotellin allasbaarin ruoka ei nyt suoranaisesti ollut gourmeeta, mutta menetteli. Söimme salaattia ja spagettia. Joku taisi syödä hampurilaisen. Miun tonnikalasalaatti oli suorastaan hyvää, spagetti hieman mitäänsanomatonta. Hinnat eivät päätä huimanneet.

Olimme jo hyvissä ajoin tilaamassa taksia Tropicanaan. Yritimme ensin soittaa luottokuljettajallemme Ismailille, mutta harmiksemme Ismaililla oli vapaa päivä, ja hänen puhelimensa oli kiinni. Kauhuksemme saimme samalla kuulla, että sateisen illan takia Havannan taksit ovat kaikki ajossa, ja jonot olivat mahdottomat. Nopein konsti pyydystää taksi olisi vain huitoa kadulla sateessa. Ensimmäinen auto, jonka saimme pysähtymään, oli amerikanrautataksi. Hinnaksi kuljettaja sanoi 20 pesoa, joka siinä vaiheessa tuntui vielä paljolta, kun meille oli sanottu, että hinta Tropicanaan olisi 2-10 pesoa neuvottelutaidoista riippuen. Tiesimme kyllä, että matkaa Tropicanaan oli melkoisesti, mutta kello ei vielä ollut niin paljon ja epätoivomme ei ollut niin suuri, että olisimme taipuneet ensimmäiseen annettuun hintaan. Vaikka näin jälkiviisaana on helppo todeta, että olisi pitänyt taipua. Amerikanrauta sai mennä menojaan.

Hotellimme edessä oli muutakin porukkaa odottelemassa kyytiä. Yhden tavallisen taksin ehdimme jo saadakin, mutta se ehti valitettavasti ajaa vain korttelin ympäri, kun siltä puhkesi rengas. Voih, olimme takaisin lähtöruudussa. Melko epätoivoiselta tilanne jo näytti, kun kohdallemme pysähtyi viimein paikallinen yksityisauto. Auto oli kyllä kohtuuttoman hieno ja uusi ollakseen Havannan kaduilla rallaamassa yksityisessä käytössä. Ratissa oli nuori mies ja edessä istuva tyttö vinkkasi meitä istumaan nopeasti kyytiin. Paikalliset eivät nimittäin saisi kyyditellä ulkomaalaisia. Pariskunta ei puhunut englantia, mutta saimme selitettyä haluavamme Tropicanaan. Hinnaksi kuljettaja sanoi 15 pesoa, joka siinä vaiheessa oli mielettömän vähän, koska olisimme olleet valmiit jo maksamaan enemmänkin vain päästäksemme paikan päälle, etteivät kalliit lippumme menisi hukkaan.

Matka tuntui erityisen pitkältä, kun Mamaakin hieman jännitti, että minne olimme ajamassa siinä pimeydessä vieraiden ihmisten kyydissä. No, olin selvillä ajosuunnistamme melko hyvin pimeässäkin päiväisen ajelumme jäljiltä. Lisäksi tunnistin tytön hotellillamme aikaisemmin pyörineeksi tyypiksi, joka oli meidän kanssamme ollut odottelemassa kyytiänsä hetki aiemmin hotellin edessä. Turvallisesti pääsimme perille.

Ehtiessämme Tropicanaan paljon myöhemmin kuin olimme aikoneet, oli sisälle älyttömät jonot. Tropicanahan järjestetään normaalisti ulkoilmassa tähtitaivaan alla, mutta sateen sattuessa se siirretään ”sisälle”, sellaiseen suureen sisäsirkuksen tapaiseen halliin. Päästyämme kassalle myyjä tiedusteli, haluaisimmeko vaihtaa lippumme johonkin toiseen iltaa, koska sadesäällä show on hieman pienempi kuin tavallisesti. Ehdotus vaihtaa annettiin varmaan siitä syystä, ettei halliin tulisi niin pahaa ryysistä, koska tähtitaivaan alle luonnollisesti mahtuu enemmän katsojia kuin sisätiloihin. Meillä oli kuitenkin enää vain yksi ilta Havannassa, ja kun nyt niin suurella vaivalla olimme paikalle hankkiutuneet, päätimme jäädä katsomaan esityksen. Sitä paitsi mikä takaisi seuraavaksi illaksi hyvän ilman, kun Havannassa oli siihen mennessä satanut joka päivä.

Itse show oli kyllä hieno. Hintaan kolmelle sisältynyt 0,7 litran leka rommia ilahdutti lähes yhtä paljon kuin viereisessä pöydässä istunut ”ystävämme Horst”, joka oli syvästi järkyttynyt meidän suomenkielisestä shown kommentoinnistamme. Mielestämme kuitenkin kabaree, jossa istutaan pöydissä ja syödään & juodaan, ei vaadi hiljaisuutta, vaan puhuminen oman pöytäseurueen kanssa on enemmän sääntö kuin poikkeus. Näin meistä, Horst oli toista mieltä. Hiljenimme sitten sen verran, ettei Horstin suuri kulttuurikokemus mennyt ihan mönkään. Horst sai siis keskittyä vähäpukeisiin tanssijattariin ilman suomenkielistä selostusta.

Musiikki oli hyvää ja kovalla, puvut ja vähemmät vaatetuksetkin, kuten päähineet, olivat hienoja. Akrobaatit tekivät ehkä rankimman työn hartiavoimillaan. Se oli upeaa - mahtavia taitureita!

Show alkoi paljon myöhemmin kuin meille oli etukäteen kerrottu, ja kesti myös kauemmin. Tropicanasta ei mitenkään selviä kahdessa tunnissa, kuten opas oli arvuutellut, kolme tuntia on realistisempi arvio.

Paluukyyti olikin sitten ihan oikea taksi, jonka saimme suoraan Tropicanan edestä, ja joka maksoi 10 cuccia. Emme edes tinkineet, koska olimme helpottuneita, että kyyti järjestyi niin vaivattomasti. Yllätyimme siitä, kuinka hyvää englantia taksikuskimme puhui. Juttelimme ilmastonmuutoksesta ja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Hän esitteli vaimonsa, pienen poikansa ja rakastajattarensa kuvatkin, ja kertoi edesottamuksistaan ja elämästään.

Hotellin diskoteekki olikin kiinni – kaikki tuntui olevan sadepäivänä (=yönä) kiinni, joten lyhyiden hotellihuonejatkojen jälkeen menimme nukkumaan jo kohtuullisen varhain aamuyöstä.

perjantai 14. maaliskuuta 2008

Kuuban 10. matkapäivä: Vanha Havanna


14.1.2008 maanantai
Havanna

Vanhassa kaupungissa

Hemingwaytä mahan täydeltä
Lonely Planet opastaa

Ensimmäinen aamu Havannassa valkeni tuhnuisena. Aamiaisen taso oli lievä pettymys Acuazulin kelvollisen aamiaisen jälkeen. Aamiaisella oli tarjolla kälystä leipää, joka ei tahtonut edes paahtua järkevässä ajassa, hedelmät olivat sitruunaa ja greippiä (liian hapokasta!), jukurttia ei ollut, makkaraa ei ollut, juustoa oli aluksi, mutta sekin loppui kesken homman. Jälkiruokiakaan ei juuri ollut kuivia pullan kannikoita lukuun ottamatta. Olimme tottuneet liian hyvään Varaderossa. Päätimme kokeilla seuraavana aamuna aamiaista vähän aikaisemmin, josko ruokien taso ja määrä olisi siinä vaiheessa vielä tyydyttävämpi.

Lähdimme tervetulotilaisuuteen hotelli Saratogaan Havannan keskustaan. Sää oli ihan kurja. Olimme ensin ajatelleet osallistuvamme järjestetylle päivän kävelykierrokselle, mutta emme sateessa viitsineet.

Kävimme tsekkaamassa keskustan nähtävyyksiä, kuten Partagasin sikarikaupan, Capitolion ja pari patsasta. Käveleksimme vanhan kaupungin kujilla ihmispaljoudessa.


Näimme Hemingwayn suosiman kuppilan nimeltä Floridita ja olisimme halunneet käydä sisälläkin, mutta paikka oli hetkellisesti suljettu joidenkin kuvauksien takia. Portsari näytti useaan otteeseen viittä minuuttia, mutta kyllästyimme odottamaan. Oven kulmalla vanha mies tuli pummaamaan miulta kynää, ja annoinkin hänelle muutaman – vaikutti tyytyväiseltä. Muuten kyllä kynän pummaajia nähtiin huomattavasti vähemmän kuin ennakkolukemistojen perusteella olisimme odottaneet.

Seuraavaksi lähdimme kartan metsästykseen. Meillä oli vain mustavalkoinen kopio kartasta, joten sillä oli vähän heikko suunnistaa. Matkailuinfon löysimmekin varsin pian ja matkaan tarttui kartta jos toinenkin.

Yhtäkkiä alkoi sataa taivaan täydeltä. Päätimme palata Floriditan kulmille katsastaamaan, joko paikka olisi auki. Läpimärkinä pääsimme sisään savuiseen kuppilaan. Halusimme testata paikan erikoiset, Daiquirin sekä Papa Hemingwayn. Hinnat olivat kovat muihin paikkoihin verrattuna, yksi drinkki maksoi 7 pesoa. Papa Hemingway -drinkki eroaa sillä monista muista kuubalaisista drinkeistä, että siinä ei ole ollenkaan sokeria. Tämän huhutaan johtuneen siitä, että Hemingwaylla olisi ollut diabetes.


Mikolle ostettiin paikan nimikkopaitakin kymmenellä pesolla, kun niin hienoja olivat. Kiva matkamuistohan se on, kun Mikko käyttää paljon t-paitoja.

Sitten yritimme löytää lounasta. Paino sanalla yritimme. Marssimme pitkin Obispo-katua, joka pitkäksi osoittautuikin. Kävimme jo koeistumassa yhden paikallisen raflan (tjsp.), mutta paikka oli tavan katukuppila, mutta hinnat silti kuin paremmassakin ravintolassa. Epäilimme listan hintoja jopa paikallispesohinnoiksi. Muutenkin lista oli lyhyt ja siitä ei puoliakaan ollut tarjolla. Eteenpäin. Melko rankka ketutus alkoi jo olla, ennen kuin löysimme ravintola Europan, mutta se oli sitten sitäkin parempi löytö. Europa sijaitsee Obispolla hyvin lähellä hotelli Floridaa.

Paikka oli siisti ja tyylikäs, palvelu ystävällistä ja ripeää. Listalla oli vaikka mitä, kreolikeittiön ruokien monia eri variaatioita jopa monin eri tavoin maustettuna. Salaattejakin oli pitkä lista. Jopa punaviiniä sai, eikä hintakaan ollut ihan paha. Söimme sen verran pitkän kaavan mukaan, että otimme salaatit alkuun, sitten pääruuat, ja punaviinipullon kolmeen pekkaan. Miulla ja mamalla oli aivan erityisen herkullista kanaruokaa, Mikon ruuassa liha oli vähän kuivaa. Salaatit olivat kuubalaiseen tasoon verrattuna jopa ruhtinaalliset, joskin kasvisten määrä lisukkeisiin verrattuna oli yhäkin alakanttiin skandinaaviseen makuun.


Lounaalta lähdimme jälleen jatkamaan tutustumista vanhaan kaupunkiin. Kuljimme yhäkin Hemingwayn jalanjälkiä ja kävimme tutustumassa hotelli Ambos Mundokseen, jossa toveri Ernest oli kirjoittanut teoksensa Kenelle kellot soivat. Nykyisin huone, jossa Hemingway oli buukannut, oli kotimuseo. Kävimme katselemassa Hemingwayn vanhaa kirjoituskonetta ja sänkyä sekä maisemia, joiden takia Hemingway oli halunnut juuri kyseisen huoneen. Muutamalla pesolla pääsimme tutustumaan huoneeseen, ja ystävällinen opas kertoi meille englanniksi paikan historiaa.

Illan alkaessa laskea hakeuduimme Plaza de Armas -aukiolle, koska tiesimme saavamme sieltä taksin hotellille. Alle kahdella pesolla hurautimme kotikonnuille. Toki hienommalla autolla samasta matkasta olisi saanut maksaa tuplasti enemmän.

Hotellilla törmäsimme oppaaseen ja tiedustelimme Havannan marketteja. Halusimme ostaa huoneeseen jotain pientä purtavaa ja punaviiniä, Mama tuliaissuklaita. ”Korkeatasoinen” hotellimme Deauvillehän ei tarjonnut punaviiniä missään muodossa, ei baarissa, diskossa eikä ravintolassa.

Lähdimme siis kauppareissulle. Talsimme sisämaahan päin slummin halkovaa hieman kujaa leveämpää katua. Näimme muutaman kioskin tyyppisen ja löysimme kaupan. Kauppa oli pieni, mutta sieltä löytyi pientä purtavaa, kuten suklaakeksejä, sekä punaviiniä ja vettä. Kaupan seiniä eivät koristaneet tarjoukset ja mainokset, vaan propaganda.


Vietimme siestaa tutkimalla matkaopaskirjoja. Punaviiniä olisi nautittu enemmänkin, jos se olisi ollut sen arvoista. Tuli kuitenkin ostettua melkoista kuraa, vaikka ei ollut edes halvimmasta päästä. Lasillinen meni, seuraava olisi ollut kärsimystä. Ja yhdestäkin miulle tuli paha olo.

Lonely Planetista löysimme meille sopivan illallispaikan. Kreoliruokakiintiö oli siltä päivältä täynnä, joten päädyimme kauniilla paikalla sijaitsevaan kehuttuun italialaiseen ravintolaan. Paikan sanottiin olevan mahdollisesti Havannan paras italialainen. Hinnatkaan eivät pelottaneet, koska kirja osasi kertoa, ettei hintataso ole mahdoton.

Päädyimme liikkumaan taksilla, sillä harhailu pimeillä kujilla ei kiinnostanut.

O’ Reilly -kadulla sijaitseva ravintola La Dominica täytti odotuksemme. Saimme istuskella ulkona kauniilla aukiolla vanhassa kaupungissa nauttien hyvästä ruuasta, punaviinistä ja musiikista. Tarjoilu pelasi, laskukin oli kohdillaan. Alkupalana nautimme bruchetta-leipää, pääruuaksi spagettia. Itse olisin halunnut spagettiini tonnikalaa hummerin tilalle, mutta lupasivat vain katkarapua. Erittäin hyvää kuitenkin oli. Nautinto siellä oli iltaa istua.

Oli jo myöhä kun ehdimme hotellille, emmekä jaksaneet enää vaivautua kellarin yöelämään. Aamulla oli sitä paitsi lähtö amerikanrauta-ajelulle.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2008

Kuuban 9. matkapäivä: Havannaan


13.1.2008 sunnuntai
Varadero, Havanna

Eksyksissä Havannassa

Buena Vista Sosial Club

Savuisessa, kuumassa, kosteassa diskossa

Menimme melko varhain aamupalalle, sitten pakkasimme tavarat Havannaan lähtöä varten. Halusimme vielä ennen Varaderon jättämistä mennä vähän kuvaamaan kylille. Lähdimme käveleksimään hotellin takamaastossa sijaitsevalle paikallisten asutusalueelle, joka muistutti paikoitellen slummia.

Pojat kaupittelivat meille isoa kanan ruhoa, joka heillä oli kainalossaan ihan paljaaltaan. Ei tullut kauppoja.

Paikoitellen talot olivat ränsistyneitä, tiiviisti kiinni toisissaan ja pieniä. Näimme kyllä isompia, komeampia ja väljempään rakennettuja taloja myös. Tämä sai jälleen miettimään, miten epätasaisesti hyvinvointia tässä sosialistisessa tasavallassa oli jaettu. Valtio nimittäin takaa jokaiselle kuubalaiselle asunnon, jossa on sähkö ja kaasu. Taloja ja asuntojahan ei saa omistaa, niissä vain asutaan ja niistä maksetaan pientä vuokraa valtiolle. Periaatteessa niitä ei voi siis myydä, mutta kuubalaiset vaihtavat asumuksia toistensa kanssa ja maksavat tarvittaessa välirahaa.

Ostimme kävelyreissullamme pari korttia ja laitoimme saman tien jo menemäänkin, että saavat immeiset kortteja parhaimmillaan sekä Varaderosta että sitten Havannasta. Kusti polkee Kuubassa kuulemma hitaasti, ja kai siihen sensuurin läpikäymiseen myös oma aikansa menee, eli emme odottaneet korttien ehtivän Suomeen ennen meitä itseämme.

Yhdeltätoista oli merkitty lähtö Havannaan. Bussi oli kuitenkin jo siinä vaiheessa huidellut hotellin ohi hakemaan muita matkalaisia niemennokasta. Opas soitti bussin takaisin, koska hänkin oli jäänyt kyydistä. Toisaalta meidän olisi ollut ihan sama nousta bussiin vasta niemikierroksen jälkeen, koska bussi jätti oppaankin kierroksen jälkeen meidän hotellille, niin samallahan siitä olisi voitu tulla kyytiin. Turhaan istuimme bussissa Varaderon päästä päähän 45 minuuttia, kun olisimme voineet olla vaikka altaalla. No, kertaus on opintojen äiskä; tulipahan taas nähtyä.

Havannaan bussi ajoi poikkeuksellisesti maaseutureittiä, koska moottoritie oli jostain syystä poikki. Meillehän tämä sopi paremmin kuin hyvin, pääsimme näkemään hienoja maisemia Matanzasin ympäristössä. Nähtävää olikin todella paljon verrattuna tylsään paahtamiseen moottoritiellä, jota pitkin tulimme ensimmäisenä iltana Varaderoon.

Ajoimme ainakin seuraavien kylien ja kaupunkien läpi: Matanzas, Madruga, San Jose, Saratoga, Guanabagoa. Paikallisopas olisi vaan saanut olla vähän puheliaampi; kyseinen herra ei edes avannut suutaan matkan aikana, saatikka puhunut englantia. Reissusta olisi saanut huomattavasti enemmän irti, jos opas olisi kertonut samalla seuduista, joiden läpi ajoimme.

Havannaan saavuimme etuajassa, ja etuajassa tai edes ajoissa on harvinaista Kuubassa. Bongasimme jo bussista hyvännäköisen italialaisen ravintolan Plaza-hotellin kyljessä, jonka nimi oli Los Portales. Kyllästyneinä aina saman makuiseen kreoliruokaan päätimme käydä italialaisessa. Hinnatkaan eivät näyttäneet pahoilta. Sen sijaan ravintolan ovimies näytti ainakin omaavan pahoja tapoja: Ovimiehen luo purjehti ulkomaalaisen näköinen mies, joka veti taskustaan pullon, otti itse ja tarjosi ovimiehelle. Ovimies vilkaisi ympärilleen ja otti huikat bussin suojissa ja irvisti. Ottipa vielä toisellekin jalalle. Samalla hän huomasi, että bussissahan on ihmisiä. Naurettiin tyypille ja tyyppi nauroi itsekin mukana.

Meidän hotellimme Deauville sijaitsi Malecónin varrella, alle kaksi kilometriä vanhan kaupungin keskustasta ja Capitoliosta. Pyysimme huoneen mahdollisimman korkealta ja saimme yhdeksännestä kerroksesta. Huoneesta oli aivan upeat näkymät merelle, Malecónille ja vanhaan kaupunkiin (kuvassa). Meillä olisi ollut oikeus parvekkeelliseen huoneeseen, joka olisi suoraan merelle päin, mutta niitä ei ollut tarjolla saapumishetkellämme. Olimme kuitenkin varsin tyytyväisiä saamaamme huoneeseen, joten emme jaksaneet ruveta vaihtamaan huonetta seuraavana päivänä, vaikka se olisi ollut mahdollista.

Mama sen sijaan sai sellaisen huoneen (kuvassa), ettei voinut jäädä sinne hetkeksikään, vaan marssi suoraan vastaanottoon ja vaati kunnollista huonetta. Uskomatonta, miten hotelli edes yritti tarjota sellaista huonetta luvattuaan parvekkeellisen huoneen merinäköalalla. Maman huone oli neljännessä kerroksessa uima-allaskerroksen alla, joten siinä ei ollut ollenkaan ikkunoita ulos, vaan ainoa ikkuna oli roskakuilun näköiseen pimeään loukkoon, johon huoneiden ilmastointilaitteet johtivat synnyttämänsä veden. Huone haisi tunkkaiselle ja oli aivan pimeä.

Ja vaikka näköalahuoneita ei pitänyt olla saatavissa sillä hetkellä, Mamalle järjestyi hetkessä huone 12. kerroksesta, jonka parveke antoi suoraan merelle. Huone oli tosin pieni, mutta ihan sopiva yhdelle hengelle. Parveke näytti pelottavan laholta, mutta niin se oli muissakin huoneistoissa. Ei kuitenkaan pudonnut ainakaan meidän lomamme aikana. Sinne ei tosin uskaltanut useampi henkilö yhdellä kertaa mennä ihan varmuuden vuoksi.

Nälkäisinä lähdimme summamutikassa kävelemään keskustaa kohti. Meillä oli mustavalkoinen suttuinen kartan kopio, josta otimme vähän suuntia, mutta muuten menimme ihan hajulla. Harhailimme melkoisilla seuduilla ennen vanhaan kaupunkiin pääsemistämme. Porukkaa parveili kaduilla, pelasi palloa, luki lehtiä, seurusteli. Vaikutelma oli kuin slummista rapistuneine taloineen ja kapeine katuineen, jotka olivat täynnä ihmisiä. Kaduilta näki suoraan sisään ihmisten vaatimattomiin koteihin. Muutama tyyppi tuli matkalla meitä jututtamaan, kyselemään, mistä ollaan ja voivatko auttaa, ostammeko sikareita ja olemmeko eksyneitä. Monet tervehtivät ja lapsetkin lopettivat siksi aikaa pelinsä, että päästiin vahingoittumattomina ohi - esimerkiksi kapealla kujalla pelatusta pesäpallopelistä.

Löysimme lopulta aivan Los Portales -ravintolan kulmille, jopa samaan kortteliin, mutta oli vaikea hahmottaa, missä ravintola kuitenkaan sijaitsi. Kiersimme rakennusta kunnes löysimme ravintolan sisäänkäynnin. Ovella oli sama portieeri, joka oli pari tuntia sitten naukannut ulkomaalaisen pullosta irvistäen. Tervehdimme hymyillen.

Tilasimme hyvää ja edullista salaattia, pastaa ja pitsaa. Salaatit olivat 1,5-3 pesoa, pastat 3-6 pesoa ja pitsa muutaman peson. Miun pastassa oli katkarapuja ja hummeria, ja vaikka hummeri nyt ei erityisemmin miulle maistukaan, niin ihan hyvin upposi. Mikolla oli Pasta Bolognese ja Mamalla joku pitsa, josta jäi yli puolet, vaikka se olikin hyvää. Pöydässä oli jopa mustapippuria, mitä ei aikaisemmin Kuuban matkamme aikana ole tapahtunut. Tonnikalasalaatti sekä kasvisalaatti olivat herkkua, salaatissa oli jopa kurkkua ja tomaattia, joita Varaderossa ei tahtonut saada mistään. Viineistä sen sijaan tarjolla ei ollut kuin listan kalleimmat, kuten niin usein aikaisemminkin, joten jätimme punaviinin ottamatta. Laskukin osui jopa oikein heti ensimmäisellä kertaa ja jätimme normaalit pienet juomarahat vielä päälle, vaikka palvelumaksu 10 % oli jo hinnassa. Lounas pesi oikeastaan mennen tullen Varaderon ravintoloiden pöperöt.

Käpöstelimme takaisin hotellille, tällä kertaa jo ilman suurempia eksymisiä. Sitten pitikin jo ruveta iltaa varten laittautumaan. Meillä oli nimittäin liput illaksi Buena Vista Social Clubin konserttiin.

Taksin tilasimme hotellin respasta. Emme ehtineet edes vielä pihalle asti, kun kauluspaitainen hemmo pamahti hotellin aulaan meitä vastaan ”Olen kuljettajanne”. Auto oli Volkswagen Parati, malli jota tavataan vain ja ainoastaan latinalaisessa Amerikassa. Taksi oli mittarilla varustettu, tämä hyvä. Kuljettajanamme toimi Ismail. Ismail ei oikein osannut enkkua ja miun espanjan taidot ovat hieman puutteelliset, mutta saimme sovittua, että Ismail tulee meitä hakemaan sitten yöllä samasta paikasta, mihin meidät jättikin, kunhan vaan soitan hänelle konsertin jälkeen. Konsertti oli ravintolan terassilla Plaza Vieja -aukiolla, jonne ei autolla pääse.

Liput meille oli varattu etukäteen, mikä oli hyvä, sillä paikka oli nimittäin melko täynnä, vaikka menimme varsin ajoissa. Päädyimme sitten vielä paikan päällä maksamaan illallisen, kun olisi ollut kurjaa istua katsomassa muiden mässäilyä. Edullista syöminen ei ollut, mutta illalliseen kuului myös muutama juoma, joten kaikki illan tarjoilut oli sitten maksettu etukäteen.

Melkoista jamitustahan tuo ilta sitten oli. Välillä yleisö vimmautui tanssimaan ja letkajenkkaamaan. Osa porukasta tanssi ulkona aukiolla. Ruoka oli ihan ok, oli alkupala, katkarapukeitto sekä pääruuaksi valkoista kalaa. Katkarapukeitto oli jopa hyvin maustettu. Alkupalan kanssa oli vähän hämminkiä, kun Mamalle ja samassa pöydässä istuvalle saksalaisnaiselle tuotiin omat alkupalat ja meille tuotiinkin yllättäen vain yksi yhteinen. Jotenkin kummallisesti se liittyi siihen, että Mamalla oli solo-illallinen, meillä duo, vaikka ihan saman verran maksoi per lärvi ja muuten oli samat ruuat ja juomat, paitsi alkupala, joka oli molemmilla leideillä saman kokoiset yksinään, meidän tuli jakaa. Juu, ei mennyt tuo logiikka oikein jakeluun.

Oikein mukava ilta, mutta loppui sekin sitten aikanaan ja piti Ismailille ruveta rimpauttelemaan. Ismail lupasi tulla, tai ainakin ymmärsin niin. Odottelimme pimeällä kujalla vartin verran ennen kuin soitin uudelleen. Juu, kyllä Ismail oli tulossa. Ei meitä sinällään pelottanut seisoskelu kulmilla, kun jokaisessa korttelissa päivysti korttelipoliisi. Meidänkin näköpiirissämme oli välillä kaksi ja koko ajan vähintään yksi pollari.

Vihdoin Ismail sitten tuli ja vei meidät turvallisesti hotellille kahden peson hinnalla, kuten tullessakin. Lupasimme olla yhteyksissä taksia tarvitessamme.

Hotellille tullessamme meidät yllätti pitkä jono hotellin sisäänkäynnin edessä. Se osoittautui jonoksi hotellimme kellarissa sijaitsevaan diskoon. Hotellin asukkaina meidän ei tarvinnut jonottaa eikä maksaa sisään, joten päätimme käydä katsastamassa mestan.

Lämpötila melko pienessä diskoteekissä oli kuin saunassa, ja tupakansavu tainnuttava. Kun on Suomessa jo tottunut siihen, ettei juuri missään ole tupakansavua, tuntui käry nyt tavallistakin pahemmalta, ja sitä oli paljon. Myös ihmisiä oli myös paljon, ei meinannut liikkumaan pystyä.

Musiikki tempaisi kuitenkin mukaansa ja pian olimme lattialla hetkuttelemassa. Drinkkitarjonta diskossa oli heikko ja hinnat korkea. Tapasimme diskossa myös erään jo päivällä tapaamamme kuubalaisen hepun, jonka nimesimme mister Kuusamoksi, koska hän jaksoi koko ajan höpöttää Kuusamossa asuvasta kaveristaan. Juomaahan mister Kuusamokin kovasti yritti pummata, koska paikallisille hinnat diskossa olivat melko utopistiset. Ilmestyi siihen meidän kanssa hengailemaan joku muukin paikallinen hemmo. Välillä tuli tuttuakin musaa, mutta espanjaksi laulettuna. Musa oli kyllä kautta linjan menevää, enimmäkseen paikallista, mutta ei perinteistä.

Diskossa alkoi hieman myöhemmin joku show, jossa paikallinen poikabändi heilutti lannetta niin huimasti, että meiltä pääsi nauru jos toinenkin sitä katsellessa. Se olisi voinut olla suomalaisesta sketsiohjelmasta. Lopulta kuumuus vei voiton ja lähdimme yläkertaan nukkumaan.

perjantai 7. maaliskuuta 2008

Kuuban 8. matkapäivä: Rantalomailua


12.1.2008 lauantai
Varadero
Polskimista altaassa ja meressä

Krääsätorilla

El Criollo -ravintolassa ”mustapapukeittoa”

Aamupalalta lähdimme suoraan pankkiin vaihtamaan viimeiset euromme pesoiksi ja nostamaan automaatista Mamalle rahaa. Menimme kävellen, vaikka rakkula hieman vaivasi jalassani. Automaatti osoittautui hieman haasteelliseksi, kun näytti hämäävästi pesojen lisäksi centimotkin, mutta siitä selvittiin. Itse ”yritin” paikalliseen tapaan hieman kusettaa rahatoimituksessa. Kassatäti laski miun rahat ja ilmoitti, että 220 euroa. Sii sii, nyökyttelin. Kun virkailija sitten sai kuitin tulostettua, väitinkin pokerina, että annoin 240 euroa, ja kuitissa lukee vain 220. Virkailija ei uskonut, vaan perusteli: ”Neljä 50 euron seteliä ja kaksi 10 euron seteliä.”. Auts, niinpä olikin. Pyörittelin ja koputtelin päätäni kuubalaiseen tapaan ja totesin, että siellä taisi error tapahtua. Kyllä sillä naurut heltisivät molemmilta.

Takaisin kävelimme osittain rantaa pitkin, koska etsimme simpukoita toveri Antiippinille. Rannalla suorassa auringonpaisteessa vaan oli niin kuuma, että lopulta oli pakko palata takaisin tielle. Kävimme vilvoittelemassa juomalla vettä ja kokista (paikallinen Tukola, jota ei saa kevytversiona) kälyisessä kuppilassa nimeltä Cubanita.

Kuumuuden helpottamiseksi kipaisimme kaupungilta tultuamme suoraan altaalle. Pulikoin hetken ja päätimme sitten siirtyä rannalle. Rannalle päästyämme oli taas niin kuuma, että uimaanhan sitä oli mentävä. Mama kävi ensin, sitten Mikon kanssa vetäisimme puolen tunnin uimasessiot. Merestä noustessamme rupesi satamaan. Keräsimme kamppeet ja menimme lounaalle läheiseen vaatimattoman näköiseen rantakuppilaan. Aika herkullista hampurilaista siellä olikin ja hyvin edulliseen hintaan. Drinkkiinkin tuli oikeaa ananasta, nams, vaikka muovikupista se tarjoiltiin. Lounaan syötyämme sadekin oli jo lakannut. Lähdimme hotellia kohti.

Pienen siestan jälkeen kävimme läheisellä krääsätorilla ostoksilla. Tai no, en mie edes ostanut mitään, vaikka tosi paljon hienoja koruja oli tarjolla. Ajattelin, että annan mahdollisten koruostosten muhia yön yli ja käyn ne aamulla ostamassa, jos siinä vaiheessa vielä siltä tuntuu. Mikko osti toveri Antiippinille tuliaiseksi jo tavaksi tulleen avaimenperään balsamoidun ötökän. Mama osti värikkäitä magneettikoruja, joista yksi meni kummitytölle, yksi oli hänelle itselleen ja vaaleanpunaisen sain mie. Hiano on.

Illalla menimme syömään läheiseen El Criollo -ravintolaan, josta olimme lukeneet ihan hyviä arvosteluja. Päädyimme lähellä hotellia olevaan ravintolaan, koska Mikko oli kovassa flunssassa eikä siksi viitsitty lähteä kauemmaksi.

Ruoka oli perinteistä kuubalaista kreoliruokaa, kuten jo ravintolan nimestä voi päätellä. Mustapapukastike riisille tarjoiltiin erikseen, eikä suoraan riisin päälle laitettuna kuten usein, ja ensin luulimmekin kastiketta keitoksi. Kulhokin täsmäsi keittolautaseen ja tarjoilulusikka oli ihan tavallinen ruokalusikka. Tarjoilijaa nauratti.

Maarut pullollaan sitten kävelimme hotellille ja painuimme pehkuihin.

perjantai 29. helmikuuta 2008

Kuuban 7. matkapäivä: Karibialla


11.1.2008 perjantai
Guama, Playa Larga, Varadero
Krokodillejä tarhassa, sylissä ja ruokana
Sikojenlahden maihinnousu
Kuubalaista ruokakulttuuria parhaimmillaan

Lähdimme aamulla varhain CubaToursin kansainväliselle retkelle. Retki oli nimeltään päivä Karibialla. Matkareittinä oli Kuuban Atlantin puoleiselta rannalta Karibianmeren puolelle. Aamu alkoi mukavasti, kun kampaamattomalla naamalla marssimme bussiin, ja selvisi, että CubaToursilla oli mukanaan kuvaaja, joka videoi retken. Eli nukkumatin hiekat silmissä sitä sitten päädyttiin filmille heti aamutuimaan.

CubaToursin opas selosti englanniksi pitkin ajomatkaa kaikenlaista Kuubasta ja matkan varrella vilahtelevista nähtävyyksistä. Aksentti hepulla oli hieman hassu: kuubalainen aksentti sekoittuneena paksuun amerikkalaiseen aksenttiin.

Ensin pysähdyimme Guamaan ja siitä jatkoimme veneellä inkkarisaarelle. Melkoisen rämeen läpi siinä ajeltiin seitsemisen kilometriä. Mietimme koko ajan, olivatko ne luvatut krokotiilit siellä rämeessä vai jossain muualla.

Inkkakylä oli jonkin sortin saari, jossa oli paljon inkkareita esittäviä patsaita. Patsaat olivat kaikenlaisissa inkkarien töissä, metsästämässä, istuttamassa jukaa jne. Muutamalla sentillä pääsimme inkkaripäällikön majaan, jossa ”inkkarit” tanssivat, kolistelivat rumpujaan ja lauloivat. Yksi otti käsistä kiinni ja hetkutteli, toinen siveli mutavelliä poskeen ja kolmannet virpoivat vitsoilla. Näin inkkarit manasivat tällä lystikkäällä seremoniallaan pahaakin pahemmat henget meistä pois.

Seuraavaksi maistelimme krokotiilin paistettua lihaa. Suolaistahan tuo oli, eikä oikein maistunut hyvältä. Sitten veneilimme takaisin maihin ja pian pääsimmekin lounaalle. Lounaalla sai valita jo tutuksi tulleesta valikoimasta: possua, kanaa tai katkarapua. Mikko taisi ottaa possua, miulla saattoi olla kanaa. En edes muista, aivan mautonta ruokaa jälleen kerran eikä mitään mausteita tarjolla. Lisukkeena oli juuresta (kai) nimeltä malaga. Eipä sekään erityisemmältä maistunut. Jälkiruoka oli jotain ylimakeata hillon tapaista, joka jäi miulta ja Mamalta syömättä, mutta Mikko söikin sitten kaikki kolme.

Lounaan jälkeen kävimme katsastamassa krokotiilifarmin. Tulimme kierroksemme aikana venäläisryhmän saartamaksi, ja venäläisten opas kertoi meille krokotiileistä muun muassa sen, että mitä tummempia krokot ovat, sitä enemmän niillä on ikää. Krokotiilit ovat myös varsin sileitä tai siis suorastaan pehmoisia ennen ensimmäistä ikävuottaan. Miulla oli nimittäin retkellä yksi neljän kuukauden ikäinen kroko sylissä ja toinen vuoden vanha. Vanhin näkemämme kroko oli jotain 50-vuotias. Aika laiskan näköistä sakkia muuten, mutta kun eläintenhoitaja viskoi veteen kalan palasia, niin johan alkoi vilinä käydä.

Keskityin retkellä erityisesti matelijoiden käsittelyyn, ja parhaimmillaan sylissäni oli samaan aikaan sekä krodillonpoikanen että kärmes. Muuta seuruetta kauhistutti.

Sitten suoritimme maihinnousun Sikojenlahdella. Eli siis menimme uimaan ja nousimme Karibianmerestä kyseisellä lahdella, Playa Larga -nimisellä rannalla. Tuuli oli kamala, mutta ilma silti kuumaa ja vesi todella lämmintä. Karibianmeren puolella on yleensä jopa kuumempaa kuin Atlantin puolella saarta, ja merivesikin on lämpimämpää.

Matkalla pysähdyimme vielä kerran sellaiselle turistikeitaalle. Kävelimme pienen reissun ja näimme muun muassa marsubingon, jossa kukaan ei kuulemma koskaan ole voittanut – ja ei voittanut tälläkään kertaa. Maistelimme myös sokeriruokodrinksun con ron. Sokeriruoko oli juuri puristettu käsipelillä silmiemme edessä.

Matkan jälkeen kävimme ostamassa pattereita kameraan lähimmästä ei-yhdenkään-K:n lähikaupasta (kuvassa alla). Tekniikkaosastolta löytyi paristojen lisäksi viinipullonavaaja, jota ei muka ollut vielä pari päivää sitten ollenkaan ko. puljussa, vaikka nyt se ihan pölyn peitossa O_o

Päivän huumoriannoksen tarjosi kuitenkin taas jälleen kerran ruokaosaston kassa: Ostosten varma loppusumma oli 6,25 cuccia, mutta kassatädin mielestä 7,15 cuccia oli lähempänä totuutta. Huomautimme aiheesta ja hinta alentuikin heti: 6,90 oli ensimmäinen tarjous, johon ei suostuttu, ja lopulta kassakone näytti 6,25 cuccia. Näin toimii siis kuubalainen valtion kauppa – onnistuisikohan esimerkiksi kotoisessa Alkossamme?

Päätimme mennä illalliselle kehuttuun Varaderon El Aljibeen. El Aljibehan on myös Havannassa, josta kahden ravintolan "El Aljibe -ketju" on lähtöisin. Kävelimme niille nurkille, missä ravintolan piti sijaita. Hetken etsittyämme kysyimme erään toisen ravintolan tarjoilijalta, missä olimme menneet vikaan. Emme missään, El Aljibe oli suoraan nenämme edessä toisella puolella katua, mutta se oli remontissa ja kiinni ainakin kevääseen saakka. Ajattelimme sitten kävellä vielä jonkin matkaa ja katsella, josko löytyisi toista kivan näköistä ruokapaikkaa.

Kävelimme ja kävelimme. Lopulta nälkä ja kuumuus voittivat. Menimme sillä hetkellä lähimpänä sijaitsevaan ravintolaan. Tarjoilija nyökkäsi meille saapuessamme, mutta ei tullut pöytään. Pöydässä oli kuitenkin listat ja ehdimme tutustua niihin. Eipä näyttänyt olevan kovin kummoisia ruokia tarjolla. Ajattelimme, että voisimme ottaa yhdet juomat siinä ja jatkaa sitten paremman ravintolan etsintää. Tarjoilijaa ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut ja lopulta poistuimme kuivin suin jatkamaan etsintöjämme.

Kävely jatkui. Nälkä oli jo niin kova, että näköä haittasi, ja kuumuus sekä jano tekivät olon sietämättömäksi. Meidän oli pakko vain mennä seuraavaan kohdalle sattuvaan paikkaan. Ravintolassa, johon osuimme, näytti olevan porukkaa: iso seurue paikallisia ja kaksi länkkäriäkin.

Ensimmäisen varoituksen antoi kuitenkin jo tarjoilijan ulkonäkö: paksu mies hikisenä ja likaisessa t-paidassa. Pyysimme kuitenkin ruokalistaa. No, sellaista ei ollut. Kysyimme mitä talo tarjosi ja saimme vastaukseksi samat kuin aina muulloinkin: kanaa ja porsasta – olisiko ollut edes muuta tällä kertaa, en muista. Valitsin kanaa, Mikko ja Mama porsasta. Saimme kaikki kuitenkin porsasta, riisiä ja mustapapuja. Tämä menee jo jankuttamisen puolelle, mutta edes siinä nälässä tuo ruoka ei ollut liian hyvää. Viiniäkään ravintolassa ei ollut. Hinta sen sijaan ei ollut paha, eikä tarjoilija yrittänyt edes paljon kusettaa. Laskuun oli ilmestynyt yhden kahvin sijasta kolme. Melkein olisi voinut uskoa vahingoksi, mutta reaktio korjauspyyntöömme oli niin klassisen kuubalainen, että eiköhän tuo lie ollut vähän heikosti onnistunut laskutoimitus - vai taikatemppuko? Yhdestä kolme, hokkus pokkus. Plussana voidaan mainita kiertävät musikantit, jotka parista kolikosta esittivät toivebiisejä. Paikka oli nimeltään Melaito. Tuskin tulee vierailtua toiste.

Kävelimme vielä yön pimeydessä hotellille ja istuimme hetken altaalla. Siellä oli ohjelmaakin. Bändi soitteli latinalaisia rytmejä, sonia, ja porukka bailasi letkassa menemään.

tiistai 26. helmikuuta 2008

Kuuban 6. matkapäivä: Päivä merellä


10.1.2008 torstai, matkapäivä 6.
merillä ja Cayo Blancolla

Hummeria paratiisisaarella
Delfiinin pusu

Mikki ja Minnii merihädässä. Erityisesti Minnii :)

Lähdimme aamulla siis klo 8.35 kansainväliselle Päivä merellä -retkelle. Ajelimme satamaan bussilla ja sitten lähdimme seilaamaan melko isolla katamaraanilla. Reissun hintaan kuuluivat kaikki juomat ja pari ruokailua. Sää oli hyvä ja viihdyimme paatilla. Paatin henkilökunta jaksoi viihdyttää retkeläisiä hupailemalla yksipuolisesta juomapolitiikasta: coke con ron, orange con ron, juice con ron, water con ron ja lopulta kaikki con ron (with rum). No, saihan siellä toki muutakin.

Matkalla poikkesimme paratiisisaarella Cayo Blancolla, ja delfiinien kanssa uimassa. Yksi pysähdys keskellä merta oli pyhitetty myös sukeltelulle.

Cayo Blanco oli hienohiekkainen palmusaari, jossa saimme lounaan. Cayo Blancon rannat olivat nimensä mukaisesti niin valkoista hiekkaa, ettei meinannut todeksi uskoa. Näkymä oli kuin elokuvasta.

Lounaaksi oli hummeria, jotain merellistä pötkylää kuorrutuksen sisällä ja ranskalaisia. Hummeri oli hinnoissaan Kuubassa ja sitä pidettiin aivan erityisenä herkkuna, mutta eipä tuo nyt kovin paljon kummempaa ollut kuin katkarapu. Tosin vain isommasta kuoresta.

Uimme ja chillasimme saarella hetken lounaan jälkeen, ja matka jatkui.

Seuraavaksi pääsimme polskimaan delfiinien kanssa. Delfiinejä sai silittääkin vedessä ollessaan, ja jotkut ottivat delfiinikyydit: delfiinin selkäevästä kiinni ja matkaan. Itse en viitsinyt pulikoida sinne ryysikseen, missä delfiinejä olisi päässyt paijaamaan, vaan uiskentelin vähän syrjemmällä. Yhtäkkiä veden alta singahti delfiini suoraan viereeni ja moiskautti suukon jokseenkin tarkalleen suulleni. Hieman oli kova nokka, mutta lempeä muisku kuitenkin. Melkoiset naurut irtosivat tilanteen nähneiltä. Itse olin ihan pöllämystynyt, mutta iloinen.

Takaisinpäin seilaillessamme yksi paatin henkilökunnasta innostui huudattamaan ja tanssittamaankin jengiä. ”Letkajenkka” kiemurteli ympäri venhettä ja ihmisillä oli hauskaa.

Välipalaksi ennen satamaan saapumista saimme vielä sämpylää ja keksiä.

Takaisin Varaderoon ehdimme illan laskettua, ja paatissa juuri välipalankin syötyämme päätimme jäädä kotiin köllimään illaksi.

lauantai 23. helmikuuta 2008

Kuuban 5. matkapäivä: Kuva Varaderosta muodostuu


9.1.2008 keskiviikko, matkapäivä 5.
Varaderossa
Bussin katolla pitkin Varaderon niemeä
Tavaratalossa sikahinnat ja tyhjiä hyllymetrejä
Calle 62 bailaa Varaderon yössä

Heräsin jälleen viiden jälkeen ensimmäiseen kukon kiekaisuun. Nyt sai kiekuminen luvan riittää, päätimme vaihtaa huonetta, jos vain suinkin mahdollista. Laitoin korvatulpat ja sain nukuttua puoli yhdeksään. Puoli kymmeneltä menimme aamiaiselle.

Tippaaminen oli kannattanut, Mikko sai kokilta ihan kokonaisen tomaatin. Kumma kyllä, että vaikka niissä olosuhteissa luulisi kasvavan meheviä ja herkullisia tomaatteja, todellisuudessa ne olivat haaleita, mietoja ja kovia. Johtunee lapsen kengissä olevasta organisoimattomasta viljelystä. Havannan lähistöllä jopa on muutama tila, jolla kasvaa tomaattia, muuten pellot ovat lähinnä sokerijuurikasta, tupakkaa ja appelsiinia.

Aamiaisen jälkeen kävimme kysymässä huoneen vaihtoa hiljaisempaan. Saimme uuden huoneen muutamaa kerrosta ylempää hotellin toiselta puolelta. Molemmilla puolilla hotellia oli kyllä tie, mutta hotellin tällä meille uudella puolella, meren puolella, ei ollut siinä määrin paikallisasutusta ja pihoilla villinä riekkuvia kukkoja ja kanoja. Tiekin oli huomattavasti pienempi kuin toisella puolella. Eli toivoa oli, että nukkuminen vihdoin onnistuisi. Tosin ensimmäisinä öinä aikaerollakin oli toki vaikutusta heikkoon nukutukseen. Laskimme, että tuo siirtymä tekee noin 2,5 vuorokautta jetlagia. Onhan se toki henkilökohtaista, meillä Mama kärsi selvästi eniten siirtymästä.

Mentiin aamupäivällä vielä hetkeksi istumaan allasbaariin ilmaisten pitsojen ja drinkkien äärelle. ”Luksusrannekkeet” piti luovuttaa klo 12, jos ei halunnut maksaa seuraavaa vuorokautta – ja ei kyllä houkuttanut. Altaalla istuessa varattiin retki merelle seuraavaksi päiväksi.

Iltapäivällä lähdimme bussilla katselemaan kaupunkia. Bussipysäkki löytyi varsin läheltä hotellia. Menomatkalla saimme valitettavasti tavallisen umpibussin, mutta takaisin tullessa pääsimme Lontoon tyyliin näköalabussiin, jossa pystyi istumaan katottomassa kakkoskerroksessa. Ylipitkät puiden oksat loivat pientä jännitystä näköalabussin yläkertaan aina välillä. Mikon otsa otti osumaa, mutta ei onneksi sen vakavammin seurauksin.

Ajelimme bussilla läpi Varaderon keskustan niemennokkaa kohti. Varaderon niemi on 25 kilometriä pitkä. Aluksi oli kaupunkia, jossa näkyi paikallisasutusta ja muutama ikiaikainen hotelli, sitten maisema muuttuu keinotekoiseksi turistiparatiisiksi.

Jäimme bussin kyydistä Las Americas -ostoskeskuksen luona ja kävimme katsomassa, miltä näyttää sosialistimaan kauppakeskus. Noh, ruokatarvikekaupassa oli jotain ruokaa ja tarvikkeita (turistipesoilla toki vain), mutta paljon hyllyjä oli tyhjänäkin. Tuoreruokahyllyt loistivat kaikki tyhjyyttään.
Ruokatarvikkeet ja muutkin tavarat maksoivat maltaita suomalaiseenkin hintatasoon verrattuna. Muun muassa suihkusaippuaa tuskin olisi niillä hinnoilla tullut ostettua: viisi euroa tavan pieni purkki. Ainostaan paikallinen viini näytti olevan edullista, tuontiviinitkin olivat vähintään Suomen hinnoissa. Ja entä sitten viinipullon avaaja?! Kun kysyimme, se maksoi 8,5 pesoa, ja kun pääsimme kassalle, hinta olikin jo 9,5 pesoa. laitteen aadun näki jo olkapäälläkin; ei muovisella avaajalla pitkälle pötki. Mutta kun todella halusimme pullomme auki, päätimme hankkia kyseisen laitteen.

Kiertelimme hieman, kävimme musiikkikaupassa ja Mikolle löytyi hieno El Comandante –lippis. Otimme myös pientä välipalaa ostoskeskuksen ravintolassa. Tai no, olisihan niitä ravintoloita ollut parikin. Toinen oli pitsapaikka, toinen paikallinen. Paikallinen ihan jees meille. Aton- ja pollo-salaatit 3,5pesoa/laaki ja ruokajuomaksi tietenkin Habana Special 3pesoa/laaki. Cristal öly oli 2pesoa. Ja tarjoilija ei edes yrittänyt kusettaa.

Ajelimme bussin katolla niemen vielä päästä päähän, kuvasimme ja videoimme maisemia. Ihan kiva tapa tutustua Varaderoon. Siitähän tulee kohtuullisen edullinen retki vieläpä: bussilippu päiväksi 5 pesoa, ruuat ja juomat eivät tosin sisälly hintaan – mutta ei myöskään ärsyttävä opas.

Otimme pienen siestan bussiajelun päätteeksi. Illalliselle ajattelimme mennä myös bussilla, kun lippu oli voimassa koko päivän, klo 9-21. Menimme pysäkille kahdeksan maissa. Aikataulun mukaan bussi olisi kohdalla klo 20.12. Pysäkillä oli myös paikallisia, jotka jututtivat meitä odotellessamme. Yksi pysäkillä istujista osoittautui hotellimme portsariksi. Kello viiletti jo yli puolen ysin. Ajattelimme, että ehkäpä odottelemme sitten seuraavan bussin, sen pitäisi olla paikalla alle vartissa. Lopulta tuli kuitenkin puheeksi, että emme henganneetkaan pysäkillä ihan huviksemme, vaan odotimme kuin odotimmekin bussia. No, eihän sitä enää tänään tulisi, lopettavat kuulemma ajamisen monesti jo kahdeksan korvilla, jos ei ole pysäkeillä ruuhkaa.

Otimme siis taksin ja kysyimme kuljettajalta, mitä ruokapaikkaa hän suosittelisi läheltä valitsemaamme illanviettopaikkaa, joka oli Calle 62. Kuljettaja vei meidät viehättävän näköisen ravintolan eteen, jonka nimi oli El Rancho. Paikka oli edellisessä korttelissa iltaravintolastamme.

Palvelu on viimeisen päälle, samoin ruoka. Parasta, mitä siihen mennessä oli saatu. Pihvit (Filet Mignon) olivat valtavat, juuri sopivaa raakuusastetta ja salaatissakaan ei ollut moitteen sijaa. Hintatasosta tosin huomasi, että paremmassa paikassa oltiin. Pihviannos maksoi 11 pesoa, viini muistaakseni 17 pesoa tai ainakin jotain sinnepäin.

Illallisen jälkeen siirryimme osoitteeseen Calle 62. Nimenomaan osoitteeseen, nimittäin kuten kyiselle paikalle yleistä, ravintola oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, mutta ihmisillä on tapana hengailla kadulla, katsoa ohjelmaa, tanssia ja pitää hauskaa. Ravintola on täysin avomallinen, joten sillä ei sinänsä ole mitään väliä, mahtuuko ”sisään” vai ei. Ravintola on hyvin suosittu matkailijoiden ja paikallisten keskuudessa. Liityimme joukkoon iloiseen ja bailasimme aamutunneille.

keskiviikko 20. helmikuuta 2008

Kuuban 4. matkapäivä: All Inclusive -rannekkeet


8.1.2008 tiistai, matkapäivä 4.
Varaderossa

Tomaattia aamupalalla
Toimivaa rahanvaihtoa
Nocturno Show

Heräsimme aamulla taas ajoissa, seiskalta, samaan serenadiin kuin eilenkin: liikenteen meluun ja kukkojen kiekumiseen. Kirjoittelimme matkapäivyriä, järjestelimme huonetta, ja ysin maissa kipaisimme aamiaiselle.

Aamiaisella opimme taas uutta. Aamupalatiskien takana hyysäsi pari kokkia, jotka paistoivat munakkaita, pekonia, paneroituja kanapuikkoja ja kaikenlaista muuta ”pientä” aamupalan höysteeksi. Kokilla näytti olevan munakasta varten muun muassa tuorekurkkua ja tomaattia. Mikko päätti kokeilla onneaan, ja sai kun saikin munakkaaseensa tomaattia ja munakkaan viereen kurkkua. Eli tuoretta oli tarjolla, mutta ”tiskin alta”, ei noutopöydästä. Kokille jätimme kivan tipin, kun hän täytti toiveemme.

Tähän väliin päivän sana: all inclusive.

Eli päivän sanan mukaisesti meillä oli vuorokauden ajan ”all inclusive” eli könttähinnalla kaikki ruuat ja juomat hotellilla, lisäksi hintaan kuuluivat rantasängyt Coral-ravintolan rannalla ja Coralin rantabaarin juomat. Kaikki tämä maksoi vain 20 pesoa per lärvi/vrk. All inclusiven merkiksi saimme päiväksi ranteeseemme kuninkaalliset siniset rannekkeet omien valkoisten rannekkeidemme rinnalle.

Aamiaisen jälkeen lähdimme käymään rahanvaihdossa. Marssimme lähimpään pankkiin, jonne oli matkaa reilu kilometri. Ihailimme matkalla Varaderon idylisiä maisemia.

Pankissa oli jonkin verran jonoa, mutta ilmastoidussa viileässä hallissa mukavan lokoisissa nojatuoleissa kelpasi odotella vuoroaan. Rahanvaihto sujui kommelluksitta, rahaa tuli käteen oikealla kurssilla ja oikea määrä. Pankissa sai jopa yksityiskohtaisen kuitin vaihdosta. Kuitista näki kolikolleen, kuinka paljon ja montako kappaletta kutakin rahaa oli saanut.

Takaisin hotellin kulmille ajoimme heppakyydillä. Taisi maksaa viisi pesoa kolmelta matkalaiselta. Aika paljon, koska taksilla olisi maksanut varmaan peson, mutta kivahan se oli hepparattaatkin kokeilla. Seuraavaksi suuntasimme rannalle.

Aloitimme sinisten rannekkeidemme käytön rannalla. Köllimme rantasängyillä ja tilasimme muutamat Havanna Spesialit ja Mama tilasi Cristalia. Kävin uimassakin. Sää oli upea, kuten tähänkin asti. Rannalta piti lähteä hotellille jo yhden maissa, kun halusimme ehtiä testaamaan hotellin lounaan.

Lounaassa ei ollut paljon kehumista. Raasteet olivat samat kuin aamiaisella, salaattia ei ollut, riisiä ja jotain lihakastikkeita oli tarjolla pääruokana. Paikalla olivat aamiaiselta tutut paistajat, joilta sai taas tilailla ”tuoreita” annoksia. Nyt oli tarjolla paria eri pastaa parilla eri kastikkeella. Eli homma toimi niin, että valitsin pastan, keittäjä pyöräytti sen pannulla ja lisäsi haluamani kastikkeen. Kun näin tulin vaivanneeksi keittäjää, hyvä tapa oli jättää keittäjälle jälleen pieni tippi. Olimmehan tottuneet jo lahjomaan keittäjiä tipeillämme, koska oli osoittautunut, että tällä tavalla sai erityisen ystävällistä palvelua ja haluamiaan ruokia.

Kastikkeina pastalle oli valittavissa tomaatti- ja Bechamel-kastike. Pasta-annos oli ihan hyvää, mausteet kuitenkin taas puuttuivat. Pöydissä oli valkopippuria, jota hivautimme annoksiimme. Ei mitään gourmeeta, mutta nälkä lähti. Jälkiruuaksi oli puoliksi sulanutta, mutta niin hyvää jäätelöä.

Lounaan jälkeen menimme altaalle. Uimme useaan otteeseen ja paistattelimme päivää.

Ennen illallista piti vielä mennä rannekkeilla maistelemaan uima-allasalueen Snack-baarin tarjontaa, koska edellisen kerran ilman sinistä ranneketta meille ei ollut herunut sieltä mitään. Otimme hampurilaista, joka oli siihen mennessä oikeastaan parhaiten maustettua ruokaa matkamme aikana. Ketsuppia ei tosin ollut tarjolla, ja tarjoilija kovasti pahoitteli asiaa. Espanjalaista sinappia sentään oli.

Ennen illallista lepäilimme ja laittauduimme huoneissamme hetken.

Hotellin noutopöytäillallinen oli lähes yhtä luokaton kuin lounas. Illallisella oli sentään tarjolla ihan hyvänmakuista kalaa, sitä valkoista, jota totuimme matkamme aikana saamaan aina, kun kalaa tilasimme. Kalan nimeä eivät edes tarjoilijat kertoneet, sanoivat vain, että ”white fish”, jota kalastetaan tuosta merestä.

Illallisen jälkeen menimme altaalle katselemaan Nocturno-esitystä. Ihan hauskan hassuhan se oli. Loppuhuipennuksessa tanssijatar heitti Kuuban lipun harteilleen ja purjehti menemään lavalla. Nauratti. Sitten rupesi väsyttämään niin maan pirusti, liekö vielä aikaerorasitusta, ja vetäydyimme huoneisiimme. Avasimme vielä telkun, kun ei ollut kovin myöhä. Tämä oli oikeastaan ainoa ilta, kun hetken aikaa katselimme telkkua. Kanavia oli joka lähtöön, venäläisestä jopa Jenkkilän kanaviin, suomalaiset sentään puuttuivat valikoimasta. Katsoimme englanninkielistä stand uppia ja urheilulähetyksessä oli iloisia uutisia, kun suomalainen oli pärjännyt lumilautailussa.