15.1.2008 tiistai
Havanna
Ympäri Havannaa
TropicanassaMama herätti meidät kahdeksalta mennessään aamiaiselle, vaikka kello olisi ollut herättämässä vasta yhdeksältä. Menimme sitten kaikessa rauhassa aamiaiselle ja jäi vielä hetki aikaa aamiaisen jälkeen kirjoitella matkapäivyriä, latailla ja tyhjennellä kameroita. Klo 10.30 lähdimme amerikanrauta-ajelulle ympäri Havannaa.
Ajelu oli antoisa sateisesta säästä huolimatta, sää kuitenkin aiheutti sen, että emme vaan saaneet yhtään avoautoa käyttöömme retkelle. Kaupungista sai hyvän kokonaiskuvan ja selityksen löytyivät myös oikeastaan kaikille kämppämme ikkunoista näkyville vaikuttaville rakennuksille, linnoituksille yms.
Kävimme monenlaisissa paikoissa. Tärkeimmillä etapeilla pysähdyimme katselemaan ja kuvaamaan. Opaskin oli matkassa, ja pysäkeillä kertoi historiaa ja nykypäivää. Eri etappien välit opas vuorotteli aina eri autoissa. Kuvia tuli kyllä otettua myös auton ikkunasta aina sateen hellittäessä. Onneksi tänään ei satanut yhtään niin paljon kuin eilen, kuten sanonta kuuluu.
Kävimme katsomassa entistä tärkeintä ”mafiahotellia”, joka on hotel Nacionale. Toinen huomattava mafian kehto on ollut meidän hotellimme Deauville, mutta Nacionale tarjoaa huomattavasti hienommat puitteet. Molemmat hotelleista sijaitsevat Maleconin tuntumassa, mahtavien merimaisemien avautuessa Maleconin takaa. Suurin mafiatapaaminen Nacionale-hotellissa oli aikoinaan naamioitu Frank Sinatran konsertiksi. Ja tokihan tapahtuma oli konsertti, osallistujat vain olivat kaikki mafian edustajia.
Emme päässeet Maleconia kovin pitkästi eteenpäin, kun teimme jälleen pysähdyksen. Tällä kertaa kyseessä ei ollut nähtävyys, vaikka kai senkin sellaiseksi voi laskea: Pysähdyksemme johtui yhden retkemme kaaran hajoamisesta. Vähän aikaa kuljettajat kurkkivat pellin alle ja sitten matka taas jatkui.
Matkalla Maleconilta Miramarin kaupunginosaa kohti pysähdyimme Vedadossa katsomassa USA:n ”asioidenhoitotoimistoa”. Kuuballa ja USA:lla kun ei ole diplomaattisuhteita, niin ei myöskään USA:n lähetystöä ole Kuubassa. Paikka on erittäin tiukasti vartioitu, koska Amerikan vastaiset mielenosoitukset yms. sijoittuvat usein kyseisen paikan läheisyyteen. Mekin pysähdyimme turvallisen matkan päähän katsomaan rakennusta. Kohdallehan ei edes saa pysähtyä.
Seuraavaksi ajelimme Miramarin hienostokaupunginosassa. Tässä kaupunginosassa sijaitsevat lähestulkoon kaikki muiden maiden edustustot ja lähetystöt. Näkymät eivät olleet ollenkaan ränsistyneet, päinvastoin.
Havannan valtavan vihreässä ja suuripuisessa metsässä näimme santeria-uskonnon uhrausmenojen jäljiltä raatoja ja luurankoja. Kärpäset pörräsivät uhrattujen eläinten maallisten jäännösten ympärillä ja raatolinnut päivystivät lähipuiden oksilla hyökäten takaisin ateriansa kimppuun heti, kun hajun karkottamana poistuin uhrauspaikalta.
Pedro Juan Gutierrezin kirjasta Likainen Havanna-trilogia olen nyt Kuuban matkan jälkeen oppinut, että santeria-uskonnon harjoittajia on Kuubassa kutsuttu nimillä santero (mies) ja santera (nainen).
Kävelimme Havannan suurimmalla hautausmaalla, joka oli todella upea ja vaikuttava. Kummalta vaan kuulostaa perhehaudat, joissa ruumis saa levätä kaksi vuotta ja tämän jälkeen tuhkauurna otetaan haudasta pois ja annetaan sukulaisille, että seuraava kuollut mahtuu hautaan. On tietysti ymmärrettävää, että suurellakin hautausmaalla on aika vähän tilaa haudata jatkuvasti uutta porukkaa. Havanna on kuitenkin rakennettu noin miljoonalle ihmiselle, ja nyt siellä on arvioiden mukaan jo kolme miljoonaan asukasta. Tiuhaan asutaan ja tiuhaan haudataan.
Retkemme eräällä etapilla kävimme kukkulalla, jossa sijaitsi kaupungin ainoa Jeesus-patsas. Fidel oli tuumaillut, että vaikka uskonto ei olekaan juttu eikä mikään, jokaisessa kaupungissa voi yksi Jeesus päivystää. Kukkulalla oli myös Che Guevaran entinen talo. Talo sijoittuu aivan Havannan linnoituksen kupeeseen. Maisemat kukkulalta olivat upeat, harmillista vaan, että tuhnu sää sai luotua kuviimme melkoista tuomiopäivän tunnelmaa.
Ostin paikallisen peson kukkulalla päivystäneiltä kauppiailta. Tai no, virallisesti se on 3 paikallispesoa, mutta muuta arvoahan sillä ei oikeastaan ole kuin matkamuistona. Hieno Che Guevaran kuva siinä kyllä seisoo. Maksuksi paikallispesosta (CUB) kävi mikä tahansa vaihdettava raha, pieninkin eurokolikko tai turistikolikko (CUC). Totuushan kuitenkin on, että pieninkin turistiraha on arvokkaampi ostovoimaltaan kuin paikallispeso.
Reissullamme näimme myös vallankumousmuistomerkin ja -aukion, jolle mahtuu ihan sikana ihmisiä kuuntelemaan Fideliä - tai Raoulia.
Aukion ympärillä on Kuuban ministeriöt.
Retken päätteeksi ajoimme vanhaan kaupunkiin – niin pitkälle kuin autoilla pääsee – ja jatkoimme pienen matkan jalan hotelli Floridaan, jossa söimme lounaan. Lounas oli aivan ok, joskaan ei kovin vaikuttava. Melko peruskreoliruokaa.
Lounaamme aikana bongasimme kadulta sirkuskulkueen:
Kello oli jo lähes neljä, kun lähdimme Florida-hotellilta kävelemään vanhaan kaupunkiin. Yritimme löytää pattereita Maman kameraan. Olimme saaneet ohjeet etsiä kamerakauppoja ja marketteja. Löysimme molempia useita, mutta pattereita ei vaan ollut yhdessäkään myynnissä. Tai no, itse asiassa yhdestä isommasta tavaratalosta löysimme pattereita, mutta ne olivat ladattavia. Hintakaan ei ollut ollenkaan paha. Paha oli vaan se, että patterilaturia ei ollut tarjolla, eli eipä niillä pattereilla ilman laturia paljon tee.
Patterien etsimisen lomassa rupesimme metsästämään myös nettipaikkaa. Kävimme hotelli Parque de Centralissa, jossa tiesimme olevan nettipaikkoja, mutta kaikki nettipisteet olivat varattuja. Seuraavaksi päädyimme hotelli Plazaan kyselemään nettiä. Hotellin aulassa oli kolme nettipistettä, joista kaksi oli vapaana. Ostimme tunnin nettiaikaa. Vastaanottovirkailija vakuutti, että yhdellä kortilla pystyi kaksi olemaan yhtä aikaa netissä. Näin homma toimi Tunisiassa nettikahviloissa, mutta eipä sitten kuitenkaan Kuubassa. Jouduimme ostamaan vielä toisen kortin. Tunti netissä maksoi 7 pesoa, joka on aika suolainen hinta verrattuna mihin tahansa muuhun tuntemaamme nettikuppilaan. Tunnissa Mikko ehti googlettaa hyviä tuliaissikareita ja mie kävin läpi sähköpostiani. Mama teki tuliaisostoksia läheisessä matkamuistokaupassa. Tässäkin paikassa oli myytävänä ladattavia pattereita, mutta ei laturia, hienoa.
Kello oli jo paljon, rupesi pimenemään, ja niinpä otimme taksin hotellille. Matka ei olisi ollut hurjan pitkä, mutta halusimme hetkeksi lepäämään, koska illalla oli vielä edessä Havannan kuuluisa Tropicana show, ja Tropicanaan olisi hyvä lähteä siirtymään ajoissa.
Levättyämme hetken söimme allasbaarissa pientä iltapalaa, koska emme olleet tilanneet illallista Tropicanaan. Lipun hintaa kuului kuitenkin jotain pientä purtavaa ja juomia – etenkin rommia. Hotellin allasbaarin ruoka ei nyt suoranaisesti ollut gourmeeta, mutta menetteli. Söimme salaattia ja spagettia. Joku taisi syödä hampurilaisen. Miun tonnikalasalaatti oli suorastaan hyvää, spagetti hieman mitäänsanomatonta. Hinnat eivät päätä huimanneet.
Olimme jo hyvissä ajoin tilaamassa taksia Tropicanaan. Yritimme ensin soittaa luottokuljettajallemme Ismailille, mutta harmiksemme Ismaililla oli vapaa päivä, ja hänen puhelimensa oli kiinni. Kauhuksemme saimme samalla kuulla, että sateisen illan takia Havannan taksit ovat kaikki ajossa, ja jonot olivat mahdottomat. Nopein konsti pyydystää taksi olisi vain huitoa kadulla sateessa. Ensimmäinen auto, jonka saimme pysähtymään, oli amerikanrautataksi. Hinnaksi kuljettaja sanoi 20 pesoa, joka siinä vaiheessa tuntui vielä paljolta, kun meille oli sanottu, että hinta Tropicanaan olisi 2-10 pesoa neuvottelutaidoista riippuen. Tiesimme kyllä, että matkaa Tropicanaan oli melkoisesti, mutta kello ei vielä ollut niin paljon ja epätoivomme ei ollut niin suuri, että olisimme taipuneet ensimmäiseen annettuun hintaan. Vaikka näin jälkiviisaana on helppo todeta, että olisi pitänyt taipua. Amerikanrauta sai mennä menojaan.
Hotellimme edessä oli muutakin porukkaa odottelemassa kyytiä. Yhden tavallisen taksin ehdimme jo saadakin, mutta se ehti valitettavasti ajaa vain korttelin ympäri, kun siltä puhkesi rengas. Voih, olimme takaisin lähtöruudussa. Melko epätoivoiselta tilanne jo näytti, kun kohdallemme pysähtyi viimein paikallinen yksityisauto. Auto oli kyllä kohtuuttoman hieno ja uusi ollakseen Havannan kaduilla rallaamassa yksityisessä käytössä. Ratissa oli nuori mies ja edessä istuva tyttö vinkkasi meitä istumaan nopeasti kyytiin. Paikalliset eivät nimittäin saisi kyyditellä ulkomaalaisia. Pariskunta ei puhunut englantia, mutta saimme selitettyä haluavamme Tropicanaan. Hinnaksi kuljettaja sanoi 15 pesoa, joka siinä vaiheessa oli mielettömän vähän, koska olisimme olleet valmiit jo maksamaan enemmänkin vain päästäksemme paikan päälle, etteivät kalliit lippumme menisi hukkaan.
Matka tuntui erityisen pitkältä, kun Mamaakin hieman jännitti, että minne olimme ajamassa siinä pimeydessä vieraiden ihmisten kyydissä. No, olin selvillä ajosuunnistamme melko hyvin pimeässäkin päiväisen ajelumme jäljiltä. Lisäksi tunnistin tytön hotellillamme aikaisemmin pyörineeksi tyypiksi, joka oli meidän kanssamme ollut odottelemassa kyytiänsä hetki aiemmin hotellin edessä. Turvallisesti pääsimme perille.
Ehtiessämme Tropicanaan paljon myöhemmin kuin olimme aikoneet, oli sisälle älyttömät jonot. Tropicanahan järjestetään normaalisti ulkoilmassa tähtitaivaan alla, mutta sateen sattuessa se siirretään ”sisälle”, sellaiseen suureen sisäsirkuksen tapaiseen halliin. Päästyämme kassalle myyjä tiedusteli, haluaisimmeko vaihtaa lippumme johonkin toiseen iltaa, koska sadesäällä show on hieman pienempi kuin tavallisesti. Ehdotus vaihtaa annettiin varmaan siitä syystä, ettei halliin tulisi niin pahaa ryysistä, koska tähtitaivaan alle luonnollisesti mahtuu enemmän katsojia kuin sisätiloihin. Meillä oli kuitenkin enää vain yksi ilta Havannassa, ja kun nyt niin suurella vaivalla olimme paikalle hankkiutuneet, päätimme jäädä katsomaan esityksen. Sitä paitsi mikä takaisi seuraavaksi illaksi hyvän ilman, kun Havannassa oli siihen mennessä satanut joka päivä.
Itse show oli kyllä hieno. Hintaan kolmelle sisältynyt 0,7 litran leka rommia ilahdutti lähes yhtä paljon kuin viereisessä pöydässä istunut ”ystävämme Horst”, joka oli syvästi järkyttynyt meidän suomenkielisestä shown kommentoinnistamme. Mielestämme kuitenkin kabaree, jossa istutaan pöydissä ja syödään & juodaan, ei vaadi hiljaisuutta, vaan puhuminen oman pöytäseurueen kanssa on enemmän sääntö kuin poikkeus. Näin meistä, Horst oli toista mieltä. Hiljenimme sitten sen verran, ettei Horstin suuri kulttuurikokemus mennyt ihan mönkään. Horst sai siis keskittyä vähäpukeisiin tanssijattariin ilman suomenkielistä selostusta.
Musiikki oli hyvää ja kovalla, puvut ja vähemmät vaatetuksetkin, kuten päähineet, olivat hienoja. Akrobaatit tekivät ehkä rankimman työn hartiavoimillaan. Se oli upeaa - mahtavia taitureita!
Show alkoi paljon myöhemmin kuin meille oli etukäteen kerrottu, ja kesti myös kauemmin. Tropicanasta ei mitenkään selviä kahdessa tunnissa, kuten opas oli arvuutellut, kolme tuntia on realistisempi arvio.
Paluukyyti olikin sitten ihan oikea taksi, jonka saimme suoraan Tropicanan edestä, ja joka maksoi 10 cuccia. Emme edes tinkineet, koska olimme helpottuneita, että kyyti järjestyi niin vaivattomasti. Yllätyimme siitä, kuinka hyvää englantia taksikuskimme puhui. Juttelimme ilmastonmuutoksesta ja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Hän esitteli vaimonsa, pienen poikansa ja rakastajattarensa kuvatkin, ja kertoi edesottamuksistaan ja elämästään.
Hotellin diskoteekki olikin kiinni – kaikki tuntui olevan sadepäivänä (=yönä) kiinni, joten lyhyiden hotellihuonejatkojen jälkeen menimme nukkumaan jo kohtuullisen varhain aamuyöstä.
