Gambia on väriä, hymyä, aurinkoa, erilaisuutta - ja moskiittoja hotellihuoneessa

Afrikkalaista vilkasta kaupankäyntiä

Banjul ja Kotu

Aamulla Mikkoa nukuttaa, joten jätämme hotellin aamupalan väliin. Tai no, ei ihan sentään, käymme lähimarketista Digestive-keksejä, sulatejuustoa ja mehua. Leipää ei ole tarjolla. Ja kuten jatkossa tulemme huomaamaan, leivänpuute vaivaa muitakin lähialueemme kauppoja. Leivän voi saada kaupasta vain niin, että kauppias pistää apupojan hakemaan leivän jostain kauempaa, ja leipä tulee sanomalehteen käärittynä, mistä lie.

Ensimmäisenä yönä olemme näköjään todellakin tarjonneet herkkuaterian moskiitoille; Mikolla on kaula, niska ja kädet ihan tikatut, noin kolmekymmentä pistosta. Minulla taas on sellaiset kymmenen, tosin paljon pienempinä ja hillitympinä. Ei niissä pistoksissa itsessään mitään, vaan se malaria, jota ne pistäjät kantavat. Mutta onhan meillä toki estolääkitys. Siitä puheen ollen, minä olen varmaan maailman ainoa ihminen, joka saa myös Malarone-malarianestolääkkeestä sivuvaikutuksia. Kaksi ensimmäistä päivää oli jonkinlaista kuvotusta ja suun kuivumista. Verrattuna kuitenkin Lariamista raportoituihin sivuvaikutuksiin en jaksa valittaa, kun jo kolmantena päivänä, eli reissun alkaessa, sivuvaikutukset olivat hävinneet.

Kun sitten kitisemme hotellilla moskiittojen aiheuttamista paukamista, heidän selityksensä on, että me olemme pitäneet ikkunoita ja ovia auki, olemme olleet ulkona jossain hotellialueen ulkopuolella auringonlaskun jälkeen ja meillä ei ole ilmastointia huoneessa. Väärin: Meillä on ilmastointi, emme käyneet hotellialueen ulkopuolella pimeän jälkeen ja meillä ei ollut hetkeäkään mikään luukku auki koko aikana. Saamme lopulta hyönteismyrkytyksen huoneistoomme talon tarjoamana.

Lähdemme tutustumaan Gambian pääkaupunkiin Banjuliin. On suorastaan käsittämätöntä, että lähes jokaisella näyttää olevan kännykkä, mutta suurimmalla osalla ei ole kotonaan sähköä tai juoksevaa vettä. Ei sillä, että juokseva vesi liittyisi kännykkään, mutta sähkö sitäkin enemmän. Paikalliset latailevat puhelimiaan siis aina siellä, missä töpseli sattuu olemaan tarjolla.

Toinen huvituksemme aihe on kaupungilla yhdessä kadunvarsikaupassa bongaamamme televisio ja 50 mustaa miestä kaupan pihalla katsomassa telkusta jalkapalloa. Niin, eihän sitä telkkuakaan kotona ole, jos ei ole sähköä. Eipä tule aina ajatelleeksi, mihin kaikkeen sähköä tarvitsemme. Sähköttömyydestä johtuen gambialaisten naisten pitää vähintään kerran päivässä käydä aina torilta tuoreet ruoka-ainekset, koska ne eivät Gambian lämpötiloissa ilman jääkaappia kauaa tuoreina kestä. Hotelleilla on toki sähköt ja vieläpä aggregaatitkin, että jatkuvat sähkökatkot eivät muodostuisi turhan hankaliksi länsimaisille pullamössömatkalaisille.

Banjul on mielenkiintoinen pieni kaupunki, maan pääkaupunki. Keskellä kaupunkia on suuri torialue Royal Albert Market, jollainen tuntuu olevan myös muissa Gambian kaupungeissa, esimerkiksi Serrekundassa. Serrekunda on Gambian suurin kaupunki 350 000 asukkaallaan. Ja koko Gambiassakaan ei ole kuin 1,5 miljoonaan asukasta.

Banjulista löytyy gambialaisittain harvinainen suuri ja näyttävä muistomerkki, Arch22. Kiipeämme sen sadat ja sadat portaat huipulle kuvaamaan. Laskeuduttuamme alas saamme seuraa gambialaislapsista, joille lähtiessämme lahjoitan saippuoita, joita ostan naiselta muistomerkin juurelta. Kolme saippuaa kymmenellä dalasilla, joka on euroissa noin 30 senttiä. Lopulta päädyn ostamaan yhdeksän saippuaa, että kaikille riittää. Rahaahan Gambiassa ei lapsille eikä muillekaan saa mielellään antaa kuin maksuna jostakin, mutta hyödykkeitä kyllä. Lapset tuoksuttelevat saamiaan saippuoita ihan onnessaan, ja kun jollain on sellainen kädesään tai taskussaan, siitä pidetään kiinni kuin aarteesta.

Arch 22

Pistäydymme myös Gambian kansallismuseossa, joka on varsin vaatimaton. Kansallismuseon pihassa seisova näyttävä punainen Coca Cola -koju vähän myös syö museon uskottavuutta.

Loppupäivästä löydämme hotellin mukavan ilmastoidun nettikuppilan. Sadalla dalasilla saa tunnin, 700 dalasilla koko viikon.

Illalla etsimme ravintolaa nimeltä The Toureg Albaba, mutta päädymme yhden avuliaan aatun opastamana ravintolaan nimeltä Barracuda. Hyvä ravintola, mutta ei kyllä ensinkään se, jota alun perin etsimme. Syömme pilahinnalla herkullisen illallisen. Viini on valkoista, mutta edukasta ja hyvää. Tarjoilu on vähän hakusessa, mutta illallisesta selvitään kunnialla. Syömme alkupalaksi katkarapuja, patonkia ja vihreän salaatin, pääruuaksi mereneläväpastan ja bolognesen. Mereneläväpastan ruodot vähän häiritsevät, Mikon ruoka olisi saanut olla hieman märempää, eli kastiketta olisi voinut viljellä päälle runsaammin. Eli ei tämä ihan pärjää ensimmäiselle illalliselle hotellimme allasravintolassa.

Kotimatkalla käymme henkeviä poliittisia ja uskonnollisia keskusteluja erään toisen ravintolan mukavan tarjoilijan kanssa, joka on lyöttäytynyt mukaamme lähes koko illaksi. Mikolle tämä kaveri antaa hyttysrasvan. Vaikuttaa monin tavoin bumsterilta, mutta onko, jää arvoitukseksi. Muutenkin, bumstereiksi eli rantapojiksi määritteleminen ei ole ihan yksikertaista, kun kaikki ovat ylitsepursuavan auttavaisia pientä korvausta vastaan, ja puheliaita sekä hurjan kiinnostuneita matkalaisista.