Kuva on otettu Derbentin linnoituksesta. Derbent on Dagestanin ja Venäjän eteläisin ja vanhin kaupunki. Derbent sijaitsee lähellä Azerbaidžanin rajaa Kaspianmeren rannalla.
Lensimme heinäkuussa 2017 Pietarista Dagestanin tasavallan pääkaupunkiin Mahatskalaan ja jatkoimme sieltä paikalliskyydeillä, takseilla ja kumppakyydeillä ensin Derbentiin ja sieltä edelleen Azerbaidžanin rajalle ja Bakuun.
Pääkaupunkiin Mahatskalaan olimme tutustuneet jo edellisellä Dagestanin reissullamme vuonna 2016. Tämän postauksen lopussa on linkkejä reissun postauksiin.
Pääkaupunkiin Mahatskalaan olimme tutustuneet jo edellisellä Dagestanin reissullamme vuonna 2016. Tämän postauksen lopussa on linkkejä reissun postauksiin.
Mutta nyt pieni tarina matkastamme Derbentistä Bakuun, etenkin rajanylityksestä Venäjän eteläisimmällä rajapisteellä:
Tie oli ihan kohtuullista Mahatskalasta Derbentiin, liikenne tosin sekopäistä, mutta ylitettyämme rajan Venäjältä Azerbaidžaniin, muuttuivat tiet lähes tiettömiksi joksikin matkaa, ja mielessämme soi pätkä Leevin biisistä "Maastoauton voi kai vaihtaa kameliin...".
Venäjän ja Azerbaidžanin raja oli hidas ja byrokraattinen. Venäjän raja oli hidas erityisesti siksi, että Suomen passit eivät olleet heille tutut, ja minulla oli Mikkoa uudempi eli erilainen passi, joka sekin herätti ihmetystä ja viivästytti. Passit herättivät myös ihastusta; kauniit olivat luonnon ja luonnon eläinten kuvat passin sisäsivuilla. Ystävällistä ja kiinnostunutta rajahenkilökunta kyllä oli.
Jono Azerbaidžanin rajalla näytti ensin melkoiselta, mutta rajamiehen ilmoitettua, että Uzbekistanin passilla ei rajasta ole menemistä, suurin osa jonosta kääntyi kannoillaan takaisin Venäjälle.
Azerbaidžanin rajalla myönsimme kysyttäessä, että kävimme joku vuosi sitten Armeniassa, kun emme tienneet varmaksi, näkevätkö he jostain, että olemme siellä käyneet. Passitkin Armeniassa leimattiin, tosin ne olivat edelliset passimme.
Armenian reissun myöntämisestä alkoivat ihan odotetusti kuulustelut siitä, olemmeko samalla käyneet Vuoristo-Karabahissa eli nykyisessä Atrsakhin tasavallassa. Sitä emme tunnustaneet, koska tiesimme, että siitä seuraa maanhantulokielto, ja tiesimme myös, ettei siellä käynnistämme voi olla Azerbaidžanin viranomaisilla tietoa.
Vuoristo-Karabahiin tarvittiin kyllä viisumit, mutta niitä ei missään nimessä saanut laittaa passiin, eikä tietenkään mitään leimoja tai muitakaan merkintöjä passiin siitä reissusta tullut. Mutta se onkin ihan toinen tarina se...
Hankaluutta Azerbaidžanin rajalla aiheuttivat myös meidän e-viisumimme. Ne olivat meillä iPadilla, kuten nyt e-viisumeilla on tapana. Rajamiehillä ei kuitenkaan vielä ollut ihan e-tekniikat hallussaan. He olisivat kovasti halunneet leimata iPadimme! Ja sitten he voivottelivat, ettei meitä voi laskea maahan, kun he eivät voi leimata meidän viisumeitamme. Yritimme selittää, ettei näitä e-viisumeita ole tarkoituskaan leimata.
Oli meillä toki ollut mielessämme ihan kaiken varmuuden varaksi e-viisumeiden printtaaminen, mutta emme löytäneet Derbentistä printtausmahdollisuutta. Ei ollut majapaikassa, eikä majapaikka tiennyt, missä olisi. Ja ei tietenkään sitten ollut printtausmahdollisuutta myöskään rajalla. Oletteko kuulleet rajapisteestä, jossa ei ole printteriä? Emme mekään ennen tätä episodia.
Pari tuntia Venäjän puoleisella rajalla ja saman verran Azerbaidžanin puoleisella rajalla vietettyämme pääsimme maahan ja olimme todella kuumissamme, janoisia ja väsyneitä. Seuraavaksi olisi ollut edessä kyytihintojen tinkiminen niskaan hengittäviltä takseilta.
Onneksemme eräs paikallinen nainen oli kiinnittänyt huomiota, että meillä näytti rajalla kestävän ja pyytänyt kimppataksiaan odottamaan meidätkin mukaan. Lisämatkustajien odottaminenhan toki tarkoitti myös tälle naiselle sekä kyydissä jo olevalle miehelle reippaasti edullisempaa matkaa Bakuun, kun tuli kahden maksajan sijasta neljä. Tällä porukalla ajelimme ajoittain tiettömiä teitä kunnialla Bakuun asti.
Mutta täytyy kyllä myöntää, että matkamme Lappeenrannasta Pietarin ja Mahatskalan kautta Derbentiin ja lopulta Bakuun oli niin mahdollisimman monimutkainen kuin miltä se kuulostaakin. :D
Tuolloin Lappeenrannasta olisi toki voinut myös lentää Riian kautta Bakuun, mutta...
Tie oli ihan kohtuullista Mahatskalasta Derbentiin, liikenne tosin sekopäistä, mutta ylitettyämme rajan Venäjältä Azerbaidžaniin, muuttuivat tiet lähes tiettömiksi joksikin matkaa, ja mielessämme soi pätkä Leevin biisistä "Maastoauton voi kai vaihtaa kameliin...".
Venäjän ja Azerbaidžanin raja oli hidas ja byrokraattinen. Venäjän raja oli hidas erityisesti siksi, että Suomen passit eivät olleet heille tutut, ja minulla oli Mikkoa uudempi eli erilainen passi, joka sekin herätti ihmetystä ja viivästytti. Passit herättivät myös ihastusta; kauniit olivat luonnon ja luonnon eläinten kuvat passin sisäsivuilla. Ystävällistä ja kiinnostunutta rajahenkilökunta kyllä oli.
Jono Azerbaidžanin rajalla näytti ensin melkoiselta, mutta rajamiehen ilmoitettua, että Uzbekistanin passilla ei rajasta ole menemistä, suurin osa jonosta kääntyi kannoillaan takaisin Venäjälle.
Azerbaidžanin rajalla myönsimme kysyttäessä, että kävimme joku vuosi sitten Armeniassa, kun emme tienneet varmaksi, näkevätkö he jostain, että olemme siellä käyneet. Passitkin Armeniassa leimattiin, tosin ne olivat edelliset passimme.
Armenian reissun myöntämisestä alkoivat ihan odotetusti kuulustelut siitä, olemmeko samalla käyneet Vuoristo-Karabahissa eli nykyisessä Atrsakhin tasavallassa. Sitä emme tunnustaneet, koska tiesimme, että siitä seuraa maanhantulokielto, ja tiesimme myös, ettei siellä käynnistämme voi olla Azerbaidžanin viranomaisilla tietoa.
Vuoristo-Karabahiin tarvittiin kyllä viisumit, mutta niitä ei missään nimessä saanut laittaa passiin, eikä tietenkään mitään leimoja tai muitakaan merkintöjä passiin siitä reissusta tullut. Mutta se onkin ihan toinen tarina se...
Hankaluutta Azerbaidžanin rajalla aiheuttivat myös meidän e-viisumimme. Ne olivat meillä iPadilla, kuten nyt e-viisumeilla on tapana. Rajamiehillä ei kuitenkaan vielä ollut ihan e-tekniikat hallussaan. He olisivat kovasti halunneet leimata iPadimme! Ja sitten he voivottelivat, ettei meitä voi laskea maahan, kun he eivät voi leimata meidän viisumeitamme. Yritimme selittää, ettei näitä e-viisumeita ole tarkoituskaan leimata.
Oli meillä toki ollut mielessämme ihan kaiken varmuuden varaksi e-viisumeiden printtaaminen, mutta emme löytäneet Derbentistä printtausmahdollisuutta. Ei ollut majapaikassa, eikä majapaikka tiennyt, missä olisi. Ja ei tietenkään sitten ollut printtausmahdollisuutta myöskään rajalla. Oletteko kuulleet rajapisteestä, jossa ei ole printteriä? Emme mekään ennen tätä episodia.
Pari tuntia Venäjän puoleisella rajalla ja saman verran Azerbaidžanin puoleisella rajalla vietettyämme pääsimme maahan ja olimme todella kuumissamme, janoisia ja väsyneitä. Seuraavaksi olisi ollut edessä kyytihintojen tinkiminen niskaan hengittäviltä takseilta.
Onneksemme eräs paikallinen nainen oli kiinnittänyt huomiota, että meillä näytti rajalla kestävän ja pyytänyt kimppataksiaan odottamaan meidätkin mukaan. Lisämatkustajien odottaminenhan toki tarkoitti myös tälle naiselle sekä kyydissä jo olevalle miehelle reippaasti edullisempaa matkaa Bakuun, kun tuli kahden maksajan sijasta neljä. Tällä porukalla ajelimme ajoittain tiettömiä teitä kunnialla Bakuun asti.
Mutta täytyy kyllä myöntää, että matkamme Lappeenrannasta Pietarin ja Mahatskalan kautta Derbentiin ja lopulta Bakuun oli niin mahdollisimman monimutkainen kuin miltä se kuulostaakin. :D
Tuolloin Lappeenrannasta olisi toki voinut myös lentää Riian kautta Bakuun, mutta...
Linkit edellisiin Dagestan-postauksiini:
P.S. Tämä postaus on jatkoa Kuvia matkojen varrelta -sarjalleni, jossa minun on tarkoitus julkaista päivittäin kuva edellisiltä matkoiltamme, kun tällä hetkellä globaalit syyt estävät matkailun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti